Tervetuloa vetämään raja

-

Tapasin viikonloppuna uusia ihmisiä. Kaikenmielisiä. Heistä moni ikätoverini on eläkkeellä. Mieli on sairastunut. Puheissa kummittelevat kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, skitsofreniat, psykoottiset masennukset... Sanahirviöt, jotka saavat aikaan vierauden väreet selkärangassa.

On helppoa niputtaa hullut samaan kastiin spurgujen, nistien ja viiltelijöiden kanssa. Saadaan etäisyyttä, turvaväliä. Sellainen, joka on mahdollista meille kaikille, halutaan sijoittaa mindmapissa mahdollisimman kauas. ME------------------------------------HE. Porttien taakse. Diagnoosien alle. Pois meistä. Rajan toiselle puolelle.

On mukava naurahtaa sitten keveästi nipulle. Sekopäiden suolle. Vääntää vitsiä avohoidokeista. Hekotella hurahtaneille. Sulkea pois äänet omassa päässä. Tehdä kaikkensa erottaakseen meidät heistä. Piirtää raja asfalttiin. Pysykää toisella puolella.

Tervetuloa on yhtä kuin vain terveet saavat audienssin.

Onko sairaan ja terveen välinen ero muuta kuin että terveet näkevät vaivaa taistella sitä vastaan, mikä on rajalla. Leikkivät, että sitä ei ole. Irrottavat kivut ja pelot erillisiksi saarekkeiksi, jotka leikataan irti. Kitkevät pois sen jolle ei löydy nimilappua kasvimaalta. Piilottavat ullakolle joulukoristeiden alle. Sulkevat itsensä terveiden kirjoihin. Tilaavat Voi hyvin -lehden naapureille lainattavaksi. Saavat vaihdossa Kauneus ja terveyden.

Onko terve sellainen, joka on hyvä lukitsemaan ovia ja rakentamaan aitoja?

Jospa se onkin niin, että maailma ei vain ymmärrä sellaista, jonka mieli on kovin herkkä. Jos emme osaa lukea sellaisen sielua, joka ei noudata kaavamaista systeemiämme. Jos mielen sairastuminen onkin merkki jostakin muusta kuin sairaudesta. Siitä, että näkee jotain muuta. Ei sopeudu systeemiin vaan johonkin muuhun. Jota emme vielä tunne tai muista.

Jospa äänet ja valoilmiöt ovatkin todellisia, mutta me muut suostumme näkemään vain pimeyttä ja kuulemaan hiljaisuutta.

Kaikkien diagnoosihirviöiden keskellä sain nähdä harvinaista herkkyyttä. Rehellisyyttä. Kykyä kuunnella. Kykyä puhua omasta rikkoontumisesta. Ymmärrystä sille, että maailman voi nähdä hyväksyen, vaikka se ei ole eheä ja täydellinen.

Tuntui, että tapaamani ihmiset ovat sinut toisen puolensa kanssa. He eivät taistele vastaan ja leiki, että mitään ei ole. He tietävät että se on siellä vaikka kuinka esittäisi että ei ole. Hyväksyvät sen osaksi itseään. Hyväksyvät hetkittäisen katoamisensa. Vaikka se tuottaa kipua ja pelkoa. Sellaista kipua ja pelkoa, mitä en voi käsittää turvallisesti lokeroidulla mielelläni.

He näkevät maailman toisenlaisissa väreissä. He tuntevat säröt. He eivät välttämättä välittäisi nähdä ja tuntea kaikkia niitä. Heidän elämänsä on toisinaan aikamoista helvettiä, mutta silti heitä kuunnellessa tuntuu, että he ovat matkalla paljon pidemmällä ja pidemmälle kuin me lokeromieliset.

Sellainen joka on nähnyt pimeyden ja osaa maalata sen osaksi kaunista ei ole kulkenut turhaan. Ehkä jonain päivänä maailma kääntyy niin, että he tuntevat olevansa perillä.

Missä silloin on sellainen, joka ei kuule ääniä eikä näe valoja?


-