-
Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi se tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten se kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten se kutsui vieraita syömään sitä kakkua. Se tyttö oli kauhean iloissaan, kun joku ylisti kakkua. Se tyttö oli kauhean huolissaan, kun joku ei ylistänyt kakkua.
Se tyttö alkoi pitää kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan se lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan omanarvontuntonsa. Se tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai sen tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Se alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.
Eniten maailmassa se tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.
No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä se tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.
Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hiljaa. Mutta se tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Ne vieraat pureskelivat hiljaa hampaat irvessä kakkua ja huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.
Silloin se tyttö jähmettyi kauhusta. Se ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Ne vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Se tyttö oli vielä seuraavana päivänä ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että se ei voinut enää tehdä kakkuja, koska sillä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.
Se tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä se jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen se tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten se puu oli ihan kalju.
Aluksi se puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillä. Aikansa kurkisteltuaan se alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä se puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.
Kerran eräs poika käveli siellä metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Se poika huomasi ne kanelitangot siinä puussa ja nappasi yhden suuhunsa. Siinä samassa se poika lähti tunnustamaan rakkauttaan kaupungin suloisimmalle tytölle.
-
2 kommenttia:
Laittoiko tyttö kakkuun kaiken omantunnonarvonsa? Voiko siitä purkista edes annostella?
No oli miten oli, ne sai niitä kanelitankoja ja sehän on aina kiva. Ja suloisin tyttö se joka osaa ja tekee kakkuja. Eikä se tulisuus haittaa, paitsi jos on liian makea suustaan.
Kuulin tänään koulussa intiaani-viisauden. "Jos putoaa unessa, ei pidä pelätä vaan lentää"
Kaikki meni juu. Sitten sitä saikin keräillä kilpaa lokkien kanssa Ämmässuon kaatopaikalta rippeitä.
Elämme makeita aikoja; sokeritauti leviää, sokeritoukat surffaavat lattialistoissa, lapset pudottavat reikäiset rautahampaansa ja tirsuavat sanat täyttävät rivit. La dolce vita. Naminami.
Lensin eilen intiaanin kanssa unessa, mutta ensin se intiaani tuuppasi tomeralla otteella putoamaan rotkoon, jotta oli pakko alkaa itse räpytellä. Ehkä se oli sen juoni saada ihminen irti maasta.
Lähetä kommentti