-
Kotikotona kirjahyllyn päällä meillä oli lasipullo, johon oli jotenkin ihmeellisesti värkätty sisälle pokasaha. Ystäväni kotona oli vastaavanlainen tekele, mutta sisällä oli rukki.
Designia sodanjälkeisestä Suomesta.
Miksiköhän on kiva tunkea asioita pieniin lasisiin tiloihin? Pullottaa mahdoton.
Eräs ystäväni sai appiukolta lasipallon, jossa hötkyttämällä liitelee lumihiutaleita. Appiukko oli viritellyt pallon sisälle kuvan ystävästäni ja tämän siipasta. He lilluivat kaulaansa myöten nesteessä, joka lasin lisäksi vääristi mielenkiintoisesti kasvojen mittasuhteita. Ja hiutaleet pöllysivät. Lahjansaajien reaktio oli kuusen äärellä taattu. Miks hämmästyitte säihkähtäin.
Äiti sanoi aina katsellessaan komeita miehiä Dallasissa ja Dynastiassa, että voi kun tuon sais pulloon. Muistan pyöritelleeni pokasahapulloa käsissäni ja miettineeni, että miten se mies sinne pulloon pantaisiin ja viihtyisikö se siellä. Miten miestä ruokittaisiin? Pieniä lauantaimakkaran palasia ja pullanmurusia sekä maitoa. Silloin en toki tiedostanut oluen olemassaoloa.
Nyt isona en haluaisi laittaa ketään pulloon, mutta haluaisin pullottaa tunteen. Sellaisen kevyen onnellisen pöhnän. Hiutaleenkevyeen heijastuksen. Rakastuneen nonparellin. Läpikuultavan huopatossun. Onnellisen rusinan. Pullottaisin pahan päivän varalle ja ottaisin huikkaa silloin kun askeleet horjuvat niin että tekee mieli jäädä hankeen makaamaan.
Ongelmakeskeisyys vai onnikeskeisyys? Valintaa vai vaihtoehdottomuutta?
Ihan kiva, mutta kun, jos vain, kuule älä sä ala mulle, tietäisitpä mitä tänäänkin, helppohan sun on, kuule tässä elämässä auta, diipadaapaa, hörhö mikä hörhöö, mikä mursu sä oot, vitu mee käymään Korsossa...
Vaikka asiat ovat levällään ja pullasta ei löydy rusinoita, tuo kaikki kutistuu kukkaruukkuun. Tunne kutistaa. Räjäyttää maan rakoon. Tunnekkin on levällään. Se leviää. Hyökyy yli äyräiden sisällä ja ulkona.
Voisin kannatella vuoria. Voisin liukastella banaaninkuoria. Voisin halata joulumuoria. Voisin vetää ilman viivotinta viivasuoria. Voisin keksiä vielä kömpelömpiä ilmaisutapoja. En ole huolissani mistään.
Miltä tuntuisi räpiköidä, jos tietäisi ettei voi upota? Alkaisiko sitä ajatuksen voimalla uida sulavasti.
Miltä tuntuisi hypätä, jos tietäsi, ettei voi sattua. Alkaisiko sitä viihtyä korkeimmilla ja huterammilla paikoilla?
Miltä tuntuisi rakastaa, jos tietäisi, että se on täydellistä semmoisenaan? Alkaisiko sitä käkättää keskeneräisyydelle?
Miltä tuntuisi kuolla, jos tietäisi että se on andata-retorno, meno-paluu, taivaaseen ja helvettiin heiluriliikenteen hengessä. Alkaisiko sitä taantua vai kasvaa - vai tanssia haudoilla?
Miltä tuntuisi tuntea, jos tietäisi, että siihen on oikeus? Alkaisiko sitä kasvattaa tunteita pienissä kukkaruukuissa. Istuttaisi sitten taimia metsiin ja vuorille. Järjestäisi sadonkorjuujuhlia, joissa tanssittaisiin posket punaisina tanhua ja tangoa.
Tunnistaisi toisissa itsensä ja itsensä toisissa. Katsoisi maailmaa pullonpohjalaseilla. Vaeltaisi päiväntasaajan ympäri omissa ajatuksissaan.
Lähettäisi pullopostia kaikille maailman autioille saarille, joissa joku odottaa, että joku tulisi.
-
4 kommenttia:
Yksi tuttuni osti Kiinasta matkamuiston.
Pullo paikallista kirkasta viinaa, erikoispiirteenä sisällä käärme.
Käärmevotkaksi se sitä sanoi. Ja että se on tuliainen anopille.
Kiitän kovasti! Olen tänään etsinyt naurun aiheita ja tästäkin sitä sain! "... miks hämmästyitte säikähtäin...":):)
Mieletön teksti. Monella tasolla.
Itse olen opetellut tuntemaan pikku hiljaa, vaikka se onkin aika pirun pelottavaa. Kaikessa hallitsemattomuudessaan...
Antaan tunteiden rönsyillä vapaasti, hukuttaa alleen. Joskus niihin liukenee kuin kuumaan suihkuun talviaamuna.
Olen huomannut, että useimmiten kun niiden antaa vapaasti virrata, ne tulevat ja lähtevät nopeammin sen sijaan, että nakertaisivat jossain takaraivossa viikko sotalla. Vaikka joskus tietenkin toivoisi voivansa jäädä johonkin tunteeseen ikuisesti ja osan toivoisi voivansa välttää kokonaan, ei niille loppupeleissä mahda mitään. Turha niitä on siis arvottaa hyviksi tai pahoiksi, kaikki on kuitenkin minun ja tervetulleita käymään ja sen jälkeen lähtemään.
Juu Eero kiinalaisilla on makuhermoja kutkuttavia keksintöjä. Olen kuullut myös hiiriviinasta, jossa samalla idealla mennään. Kulttuuri on kaunista, mutta kaikki sen keksinnöt eivät.
Naurun etsiminen kuullostaa varsin hyvältä projektilta, Pilviharso. Eräs mies parantui vakavasta sairaudesta niin, että hän katsoi päivät pitkät täytekakkunaamaan-komedioita. Ei antanut mahdollisuutta itselleen vajota siihen toiseen suuntaan. Huumori = nauraa kaikesta huolimatta.
Yksi, tuo vapaa rönsyily on minustakin se juttu. Talviaamun lämmin suihku ei olisi sama ilman kylmää hönkää ikkunoiden välistä. Taito on hypätä mukaan silloin kun tilaisuus tulee ja päästää irti kun on aika. Sen sijaan että jäisi rannalle ruikuttamaan tai roikkuisi vapaaehtoisesti hirressä.
Lähetä kommentti