sunnuntai

Onnellisen miehen tarina

.
Junassa käytävän toisella puolella istui mies. Hän näytti sellaiselta, joka on viettänyt elämänsä aikana öitä varmasti myös taivasalla. 60-vuotiaan silmissä asui pojanviikari.

Mies katseli minua aikansa ja alkoi sitten jutella. Ensimmäiseksi hän kertoi, kuinka onnellinen hän oli. Hän oli tavannut poikansa 40 vuoden tauon jälkeen. Mies oli tullut isäksi alaikäisenä ja Kekkosen luvalla joutunut naimisiin. Pian tie oli kuitenkin vienyt vankilaan. Hän oli murhannut ihmisen ja sai elinkautisen. Se oli ensimmäinen tuomio ja lisää seurasi. Poika oli jatkanut elämäänsä ilman isäänsä siitä lähtien.

Mies oli ajatellut vapauduttuaan, ettei uskaltaisi etsiä käsiinsä poikaansa, kun monenlaista oli tullut rikottua. Poika oli onneksi etsinyt isän, lähettänyt poste restante -osoitteeseen tälle puhelinnumeronsa ja pyytänyt ottamaan yhteyttä. Kuoren päällä oli lukenut isä/vaari. Mies oli samantien juossut puhelin koppiin. Se oli melkoinen puhelu. Se oli melkoinen poika. Poika oli antanut täysin anteeksi isän kaikki teot ja kunnioittanut tätä ihmisenä.

En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pojastaan niin vilpittömän onnellisena ja ylpeänä.

Miehen piti jäädä Malmilla pois, mutta hän halusi jatkaa jutustelua ja niin matkasimme Helsinkiin asti. Mies istui luvan kysyttyäni viereeni, ettei tarvitsisi huutaa toiselta puolelta käytävää.

Siinä lähellä silmiin katsoen mies kertoi, että hän ei katunut murhaa. Onnistuin unohtamaan pelkoni ja varautuneisuuteni, katsomaan silmiin ja kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Se ei ollut ihan helppoa. Miehen silmistä näki, että hän tunsi ihmiset ja luki silmistäni kaiken. Siinä sitten katselimme toisiamme.

Mies kertoi, että hänen tyttärensä oli kaikkina vuosina tehnyt leikekirjan isästään Alibi-lehden juttujen perusteilla. Juttuja riitti. Välillä hän kohteliaasti varmisti, että pysyin kärryillä hänen vankilaslangisissa jutuissaan.

Kysyin mieheltä, oliko hän koskaan ajatellut kirjoittaa kokemuksiaan. Hän kertoi seinien sisällä kirjoittaneensa nippuja. Tallessa olivat, mutta vain omille silmille. Ehkä jonain päivänä hän antaa ne lapsilleen perintönä.

Perillä mies olisi halunnut, että tapaisin hänen poikansa. Kerroin, että terassi kutsui. Näytin miehelle junan, jolla hän pääsisi takaisin Malmille ja sitten tuli sellainen olo, että täytyi laskea käsi tatuoidulle olkapäälle ja toivottaa hyvää elämää. Kiittää häntä elämäntarinasta. Seutulippu oli siitä halpa hinta.

Lähdin aseman vilinään. Mies huusi vielä iloisesti jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkutin vain ja katosin.
.

4 kommenttia:

Otto Tiksistä kirjoitti...

mmm, tätä on liikkeellä. minun pitäisi kirjoittaa elämänkerta ratkitatuoidusta miehestä, joka on ollut lähes koko elämänsä vankilassa. en tiedä onko hän onnellinen, jano ja rahanpuute ovatt hänen seuralaisinaan. eroaako hän esim. minusta kuin tatuoinneillaan ja tapoillaan? ja jos ei, mitä sitten?

Alina Vitiä kirjoitti...

Tatuioidut miehet valloittavat tahoillaan. Niin... Onko miehen kertomus kiinnostavampi, koska siinä on kunnon viillot? Vai kiinnostava siksi, että on mahdollisuudet isoon kasvuun tai isoon turmioon? Onko mies laulun arvoinen vain siksi että on murhamies vai siksi että on enemmän samanlainen kuin erilainen? Kai ratkaisevaa kuitenkin on, minkälaisen tarinan hän haluaa kertoa itsestään.

Otto Tiksistä kirjoitti...

Enpäs tiedä. Erilaisuuden tavoittelu lisää samanlaisuutta. Näytä minulle nainen, jonka kaulan ympäri on tatuoitu K.O.R.S.O. ja minä näytän sinulle..jotain laulun arvoista?

Minä haluaisin kertoa olevani surf-ammattilainen, asuvani Tahitilla. Ja miksipä en kertoisi? Kun kerron mitä oikeasti teen ja ajattelen, se pelottaa ihmisiä. Kuten ehkä pidemmäm päälle tarinat Tahitistakin. Joten keko tai kuohupäät, vihta tai vasta.

Alina Vitiä kirjoitti...

Nyt oli sellaiset ulottuvuudet, että putosin kiskoille jossakin Korson tuolla puolen. Mutta ei se ollut pelottavaa vaan ihan tervetullutta. Erilaisuuden sukulaisuus samanlaisuudelle kirkastui joutuessani päivänä muutamana samaan junaan Tuska-populaation kanssa.

Kuka ratsastaa erilaisuudella kuka peesailee kuka sepittää kuka elää todeksi. Jotenkin haluaisin sepittämismaailmasta pois. Sanoo hän ja sepittää taas. Tahtoo niitä oikeita ajatuksia tekoja - pelottavia tai naiiveja - jos niitä jossain vielä on hillopurkissa. Sitä muuta halutessani voin lukea Harlekiineista aprikoosinvärisistä ihmisistä. Tästä tule mitään tolkkua. Terveisin, balilainen nukketaiteilija.