.
Näin koiran, jota koulutettiin ottamaan kiinni rosvoja. Se juoksi vimmoissaan ja tarrasi kiinni. Miehet ympärillä nauroivat. Yhdellä kommennuksella koira tarrasi kiinni. Toisella päästi irti. Sitä komennettiin edestakaisin. Teki pahaa katsella. Miksi? Sillä koiralla on kotona varmaan ihan kivaa. Saa ruokaa ja kunto pysyy korkealla. Saa ulkoilla ja sitä palkitaan. Mutta silti kirpaisi. Minä olisin halunnut deletoida ne ihmiset siitä maisemasta. Sen koirain sielu oli saatu valjastettua toisten tarpeisiin. Minusta se olisi ansainnut jotain muuta. Olen ehkä katsonut liikaa piirrettyjä pienenä.
Lapsena säälin keppejä ja korsia, jos ne jäivät pyörän tai kengän alle. Kevään tullen kukkaruukkuihin tulee uusia versoja ja mullasta pukkaa kaikenlaista yrittäjää. En tiedä mitä niille tekisin. Ahdistaa nyhtää pois tai laittaa juurtumaan kalvakkaan kevät aurinkoon. Annan niiden rehottaa. Sekään ei toimi. Yleensä ne kuihtuvat itsekseen pois. Jälkeenpäin mietityttää, että olisinko voinut tehdä jotain. Onko liika vapaus pahasta? Pitäisikö rajoittaa ja päättää puolesta?
Elävä on pyhää. Mutta onko vieras koira ja aneeminen taimi helpompia sympatisoida kuin oma lähipiiri? Kaukaa on helppo sääliä ja samaistua kohteeseen, mutta läheltä ei. Yhdeltä papalta oli mennyt pyörä rikki ja minuun koski seurata sen kumaraista kulkua loskassa. Entä jos se olisikin ollut oma dementoitunut isäni, jolla olisi tapana vaikka aina salaa karata rikkinäisen pyörän kanssa kaduille. En olisi varmaan ajatellut niin pakahtuneesti. Olisin manannut ja ahdistunut. Kaukaa katsottuna kuva on kaunis ja kirpaiseva. Läheltä tunkkainen ja tympeä.
Vakaasti uskon, että jos oppisin katsomaan asioita lähellä samalla kirkkaudella kuin asioita kaukaa näkisin oikeasti jotakin muuta kun tottumusta ja turtumusta.
Kuulin joskus aikaa sitten kertomuksen kahdesta miehestä. Ne makasivat sairaalassa samassa huoneessa. Toinen näki ikkunasta ulos, toinen ei. Ikkunan ääressä oleva kertoi toiselle tarinoita, mitä kaikkea kivaa se siellä näki; mummoja, puluja ja lapsia. Se yritti näin ilahduttaa yhteistä yksitoikkoista arkea. Se toinen oli siitä katkera, kun se ei nähnyt ikkunasta.
Kerran se ikkunapotilas sai kohtauksen eikä se pystynyt painamaan nappia, jotta olisi saanut apua. Se toinen huomasi, että se tarvitsee apua, mutta sekään ei painanut, kun se oli niin katkera siitä ikkunasta. No se toinen sitten kuoli siihen kohtaukseen.
Niin siihen huoneeseen jäi jäljelle vain tämä ikkunaton tyyppi ja niinpä se kärrättiin siihen ikkunapaikalle sen pyynnöstä. Kun se katsoi nähdäkseen ikkunasta ulos, se näki vain tiiliseinän. Se kuollut tyyppi oli kai vaan yrittänyt piristää sitä sepittämällä juttuja tuijotellen sitä tiiliseinää.
Minun ikkunasta näkyy kauas. Mutta silti haluaisin olla se joka osaa nähdä tiiliseinässä mummoja ja puluja.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti