.
Juttelin tänään lasten kanssa. Niitä oli aika monta. Sellaisia kouluikäisiä. Lapset kertoivat, että aikuisilla ei ole niille oikein aikaa. Ne ei jaksa olla niiden kanssa, kun niillä on niin paljon muuta. Pitää kuoria porkkanoita ja katsoa telkkaria. Pitää olla töissä 12 tuntia ja puhua kotona vielä puhelimeen ne kaikki mitä ei ehtinyt kahdessatoista tunnissa. Pitää tehdä jotain tärkeää tietokoneella ja kuoria lisää vaikka perunoita. Pitää istua vessassa puoli tuntia.
Yksi kertoi, että istuu pöydän ääressä ja odottaa, että koska sitä aikaa tulisi. Ehkä sitten kun se hesari on luettu vessassa. Mutta isi kuulemma jatkaa matkaa tietokoneelle.
No eihän sitä aikaa tule. Mistään eikä koskaan. Saa istua siinä pöydän ääressä maailman tappiin asti. Lantun kuoriminen ja televisio on sitä normaalia yhteistä aikaa. Mutta ei lasten mielestä. Ne olis halunnu lähteä metsään niitten äitien ja isien kanssa. Olisivat syöneet vaikka kaarnaa, jos olisi löytynyt sitä aikaa. Mutta kun...
Hösellän hösellän huseeraan puhun tuplanopeudella ja luulen olevani jotakin. Kuitenkin tuolla on ihmisiä, joiden mielestä olisi varmasti paljon parempi, että söisin vain kaarnaa ja tarpoisin metsässä. Olisin. Vaan. Olisin. Vihdoinkin. Miksen osaa pysähtyä? Miksen osaa pysäyttää maailmaa? Ei tässä tarvitsisi lähteä mihinkään pysähtymään. Tilata retriittiä tai matkaa maailman katolle. Riittää, kun tässä vaan seitsemännessä kerroksessa antaisi olla. Kaiken. Mutta sen sijaan puhisen vihaisena kurkkukipua. Saan hyvän syyn ahdistua. Maalaan virukset silmäluomiini. Mietin että viikonloppu on kohta ohi vaikka on vasta torstai.
Tälläkin hetkellä voisin istua lätänällä tyynyllä ja ajatella maailman jalouksia. Voisin. Mutta en ole. Välissä on jokin vihreä lima. Jään siihen jumiin. On aika räjäyttää vihreä lima ja lähteä metsään. Kaarnavoileipiä ja kirkas mieli. Mutta kun...
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti