.
Ihanaa kun sataa. Ihanaa kun on harmaata. Parin ydinvaloisan kevätpäivän jälkeen on suloista taas käpertyä sykkyrään koloonsa. Vielä ei tarvitse herätä talviunilta. Vielä ei tarvitse olla virkeä ja valpas. Vielä voi vajota varjoihin.
On outo tunne, kun joka toinen minuutti tuntuu onnelliselta ja joka toinen onnettomalta. Kun annan epäilyille sijaa olo on onneton. Kun annan vaan mennä enkä mieti huomista olo on onnellinen. Tämä jatkuva heilurointi rasittaa. Juuri kun saanut antennit yhteen suuntaan täytyykin taas kääntää toiseen.
Onko pysyvyys vaan olemisen illuusio? Sitä kurottaa kohti tyyneyttä, kohti selkeyttä. Juuri kun luulee olevansa siellä jossakin pysyvyyden maljan äärellä kaikki kuohuu yli laidan. Mielenrauha lentää ulos yhtä varmasti kuin oksennus keinukarusellissa. Minkälainen kippari sitä oikein on? Matkalla jonnekin vai vaan ajatumassa?
Joka toinen minuutti matkaan joka toinen minuutti ajaudun. Pääseekö niin mihinkään? Onko elämä vain oksentamista yli laidan ja sitten taas hattaraa tyhjään mahaan?
Kaipaisin pieniä liikahduksia. Haituvia hattarasta.
Sellaista että voisi tuntea miten pehmeää on toisen poskella. Sellaista että voisi katsella ihmisten kulkua jostain korkealta. Sellaista että voisi särpiä keittoa ja ajatella porkkananvärisiä ajatuksia. Sellaista että voisi luottaa siihen että vaikka huomenna kaikki on toisin niin kaikki on kuitenkin siinä.
Kaipaan keinukarusellia
jossa vauhti
olisi niin hidas että tuntisin
lipuvani lempeästi
kohti.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti