.
Nukun nykyään säleverhot auki. Herään valon kanssa puoli kuuden maissa. Teen typistyneen version jonkinsortin aamutuumailusta. Tervehdin aurinkoa ja ajattelen kaikkea hetken suuressa mittakaavassa. Kuinka hienoa olla täällä. Kuinka hienoa että on valoa. Laitan samalla puuron kattilaan kiehumaan. Kun käännän levyn nollille voin jättää puuron hautumaan ja palata nukkumaan.
Sitten herään viime tingassa töihin ja hotkin kokkareista puuroa suoraan kattilasta.
Ilmoitin tänään, etten jatka enää nykyisessä työpaikassani kevään jälkeen. On tarve päästä jonnekin. Eteenpäin tai taakse. Haluaisin löytää ihmisiä, jotka ovat innostuneita ja onnellisia. Jotka uskaltavat olla. Uskallanko itse?
Olenko ajopuu? Sukellanko vai vajoanko?
Äitini soittaa kuultuaan päätöksestäni. Hän kertoo, että samalla kellonlyömällä kun olin irtisanonut itseni, hän oli saanut vision, että minun pitäisi lähteän töihin Istanbuliin. Äitini ei ole käynyt Tallinnaa kauempana. Istanbuliin? Sanon etten nyt jaksa ajatella. Äiti soittaa kuitenkin uudestaan, että MINUN PITÄISI LÄHTEÄ ISTANBULIIN. Työpaikkakin on löytynyt jostakin lehdestä. Syön ruisleipää ja kuuntelin äitini puhetulvaa.
Eikö näin juuri pitäisi ottaa elämän askeleet. Äiti käski lähteä IStanbuliin. Se on morjens! Ei kai siinä sen kummempaa jahkailua tarvita.
Nimet muuttuu vain ja niillä peitetään... Ettei mikään muutu lain ihminen säilyy entisellään... Istanbul Konstantinopoli...
Nukun pari yötä ja mietin olisko minusta melkein turkkilaiseksi. Huomenna menen Tuusulaan. Onhan sekin jo jotain.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti