Tarinankertoja joka putosi

-

Oli kerran tarinankertoja, joka istui aidalla.

Aidalla istuessaan hän katseli, kuunteli maailmaa. Hän tähysti ja lassosi juonenpätkiä. Hän valvoi aikaa ja jatkumoa, sillä tarinankertojan työnä oli kerätä vanhaa ja punoa niistä ennenkuulumatonta uutta. Yhdistellä ihmiset ja asiat sellaiseksi sopaksi, että se sai otsat helisemään ja kyyneleet kirkastumaan. Repiä ja parsia asiat niin, että toivottomuuden keskellä viheriöi ja äänettömyyden keskellä kumisi.

Aidalla istuminen oli näköalapaikka. Vanhaan ja uuteen. Tarinankertoja kutoi seittiä sanoista kahden maailman välille. Hän oli hetken lapsi, mutta joutui työnsä puolesta kurottamaan taakse ja eteen. Siinä sivussa hän rakasti kuutamoa ja unelmoi ajattomuudesta.

Mutta eräänä päivänä laskeutui sumu. Sitten maailma alkoi huojua ja tömistä. Siinä sivussa tarinankertoja sotki sananseittinsä. Hän putosi aidalta, että hupsis vain. Ja katosi jonnekin toiselle puolelle.

Jos tarinankertoja olisi pudonnut aidalta taaksepäin, menneeseen, ei hätä olisi ollut tämännäköinen. Hän olisi vain poiminut vanhat sanansa, suoristanut seittinsä ja jatkanut siitä mihin oli jäänyt. Mutta tarinankertoja oli pudonnut aidaltaan eteenpäin, uuteen ja siellä vanhat sanat hukkasivat merkityksensä.

Tarinankertojalla ei ollut enää yhden yhtä sanaa, mistä kutoa.

Kun tarinankertojalta loppuvat sanat, voisi joku luulla, että siinä ovat katastrofin ja pienen maailmanlopun alkeet. Mutta ei suinkaan. Kun tarinankertojalta loppuvat sanat, silloin kaikki on oikeastaan aika hyvin. Silloin kertominen on lopussa. Kun tarinankertoja putoaa aidalta, voisi joku luulla, että siinä ovat katastrofin ja pienen maailmanlopun alkeet. Mutta ei suinkaan. Kun tarinankertoja putoaa aidalta, silloinkin kaikki on oikeastaan aika hyvin. Silloin kertominen on lopussa.

Silloin tarinankertoja hiljenee. Hän ei enää istu aidalla ja tarkkaile. Hän ei enää tähystä ja lassoa.

Mitä tarinankertoja sitten tekee?

Hämmästyksestä toivuttuaan hän harkitsee paluuta vanhaan. Hän harkitsee kutomista vanhoilla sanoilla. Mutta hän vain harkitsee. Sillä tarinankertoja tietää, että paluuta aidalle ei enää ole. Aita rapistuu. Vanhat sanat haalistuvat ja muuttuvat tomuksi. Seitit leijuvat kauas tuulen matkassa. Jäljellä on vain uusi. Sanaton.

Uudessa tarinankertoja vain on ja odottaa. Uudessa, jota ei voi kuvailla vanhoilla sanoilla. Uudessa, jota ei voi tiivistää kirjoihin ja kansiin. Uudella on oma kieli. Uudelle täytyy avautua. Kärsivällisesti tunnustellen. Uudessa kaikki tulee kohti. Uudessa aikaa ei tarvitse valvoa. Kaikki tulee kohti.

Uudessa tarinankertoja ei enää kurota eteen eikä taakse. Hän kelluu vain vailla jatkumoa ja siinä sivussa rakastaa kuutamoa.

Kunnes. Kenties. Eräänä päivänä.

On taas tarinankertojan aika.


-

-