-
Kun herää, ja tajuaa, että sitä on pomppinut siinä toisen vierellä ihan vieraissa kengissä, tulee tarve juosta. Karkuun toista. Karkuun kantapäitään. Pötkiä niin pitkälle, kun jalat kantavat. Sitä tietää, että jos jää siihen lähelle niin sitä alkaa kohta taas sitoa jalkaansa vanhoja lysähtäneitä lenkkareita.
Pötkii ja palaa.
Menin kenkäkauppaan uusien lenkkarien ostoon. Myyjä käski rullata farkkujen lahkeet ylös ja laittaa eriparit jalkaan. Rullasin ja laitoin. Sitten hän käski juoksemaan korttelia ympäri. Juoksin. Kiltisti ympyrää neljänruuhkaisessa Helsingissä. Myyjä odotti ovella ja kannusti aina uudelle kierrokselle. Minä pötkin pakoon ja palasin taas. Pötkin ja palasin.
On olemassa kahdenlaisia kenkiä. On sellaisia kenkiä, jotka vievät jalkoja. Niihin on asennettu kaikenlaista huippuluokan pompputeknologiaa. Ne hyppyyttävät ihmistä, laittavat koikkelehtimaan ilmassa. Niissä on virtaviivainen olo, mutta ne perustuvat johonkin tuntemattomaan globaaliin koipeen jossain tehtaassa. Ne muovaavat minulle jonkun toisen jalat. Päättävät puolestani. Huomaamattani. Alkavat rakentaa minulle vaikka lättäjalkaa jossa on irtonaiset nivelet ja hiovat jonkun toisen känsää omassa varvasvälissäni. Ja minä vain hyppelen minkä kerkeän tajuamatta että omat jalat katoavat altani. Askel askel hyppy. Askel askel hyppy.
-
Tunteet ovat sukua kengille. On sellaisia, jotka vievät mennessään ja pistävät juoksemaan ympyrää yhä uudestaan. Huipulle, pohjalle, huipulle, pohjalle. Hyppyyttävät ihmistä miten sattuu. Ilmoittavat tunnemaratonille koikkelehtimaan kerta toisensa jälkeen. Muovaavat känsiä ihmisen sieluun. Tekevät ihmisestä jonkun toisen kuvan, itselleen ulkopuolisen otuksen. Taas mennään. Askel askel hyppy. Askel askel hyppy.
Mutta vaikka sitä juoksee kuinka huomaa pysähtyessään, että se tunnemoska on siinä taas. Kiinni kantapäissä. Vaikka typistää kiinalaisittain palan pois, niin ei auta. Mömmö on liimattuna ihokarvoihin ja pohjelihaksiin. Olemukseen.
Mutta on niitä toisenlaisiakin kenkiä, asiantunteva myyjä valaisi. Luomukenkiä, joissa vanhat jalat saavat tursuta miten lystäävät. Niissä jalat vievät ja kengät ovat vain statisteja. Niihin ei ole asennettu mitään turruttavia turvatyynyjä, vaan jokaisen omat luukasat määräävät, mitä tapahtuu. Mitä muotoutuu.
Taas mentiin ympyrää. Pötkin ja palasin.
On sellaisia tunteita, jotka kulkevat lempeästi mukana. Ne maustavat eivätkä hyppyytä. Eivät pakota säntäämään mihinkään vaan tyytyvät siihen, että tyyppi on nyt vähän eksyksissä tai pysähdyksissä ja hakee suuntaa. Tuumaavat vaan, että olkoon, ei me tässä hötkyillä ja sotketa enempää. Seisköön vaikka yhdellä jalalla tolpan nokassa. Kyllä se joskus taas osaa lukea suunnan tähdistä. Ollaan siihen asti autopilotilla. Odotellaan ei pakoteta sitä radalle.
Juostuani riittävästi ympyröitä myyjän kannustavan katseen alla päätin ostaa ne luomulenkkarit. Loppui ainakin jonkun jalkojen lätistäminen jonkun toisen jaloiksi. Vaihdossa omat jalat alle. Vanhat lenkkarit keltaiseen laatikkoon.
Ja sitten vielä etsintään se tolpan nokka. Sitä tähyillessä:
Run Forrest run.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti