lättänällä tyynyllä

Tarinankertoja joka putosi

2010-01-06T15:42:00.003+02:00

-

Oli kerran tarinankertoja, joka istui aidalla.

Aidalla istuessaan hän katseli, kuunteli maailmaa. Hän tähysti ja lassosi juonenpätkiä. Hän valvoi aikaa ja jatkumoa, sillä tarinankertojan työnä oli kerätä vanhaa ja punoa niistä ennenkuulumatonta uutta. Yhdistellä ihmiset ja asiat sellaiseksi sopaksi, että se sai otsat helisemään ja kyyneleet kirkastumaan. Repiä ja parsia asiat niin, että toivottomuuden keskellä viheriöi ja äänettömyyden keskellä kumisi.

Aidalla istuminen oli näköalapaikka. Vanhaan ja uuteen. Tarinankertoja kutoi seittiä sanoista kahden maailman välille. Hän oli hetken lapsi, mutta joutui työnsä puolesta kurottamaan taakse ja eteen. Siinä sivussa hän rakasti kuutamoa ja unelmoi ajattomuudesta.

Mutta eräänä päivänä laskeutui sumu. Sitten maailma alkoi huojua ja tömistä. Siinä sivussa tarinankertoja sotki sananseittinsä. Hän putosi aidalta, että hupsis vain. Ja katosi jonnekin toiselle puolelle.

Jos tarinankertoja olisi pudonnut aidalta taaksepäin, menneeseen, ei hätä olisi ollut tämännäköinen. Hän olisi vain poiminut vanhat sanansa, suoristanut seittinsä ja jatkanut siitä mihin oli jäänyt. Mutta tarinankertoja oli pudonnut aidaltaan eteenpäin, uuteen ja siellä vanhat sanat hukkasivat merkityksensä.

Tarinankertojalla ei ollut enää yhden yhtä sanaa, mistä kutoa.

Kun tarinankertojalta loppuvat sanat, voisi joku luulla, että siinä ovat katastrofin ja pienen maailmanlopun alkeet. Mutta ei suinkaan. Kun tarinankertojalta loppuvat sanat, silloin kaikki on oikeastaan aika hyvin. Silloin kertominen on lopussa. Kun tarinankertoja putoaa aidalta, voisi joku luulla, että siinä ovat katastrofin ja pienen maailmanlopun alkeet. Mutta ei suinkaan. Kun tarinankertoja putoaa aidalta, silloinkin kaikki on oikeastaan aika hyvin. Silloin kertominen on lopussa.

Silloin tarinankertoja hiljenee. Hän ei enää istu aidalla ja tarkkaile. Hän ei enää tähystä ja lassoa.

Mitä tarinankertoja sitten tekee?

Hämmästyksestä toivuttuaan hän harkitsee paluuta vanhaan. Hän harkitsee kutomista vanhoilla sanoilla. Mutta hän vain harkitsee. Sillä tarinankertoja tietää, että paluuta aidalle ei enää ole. Aita rapistuu. Vanhat sanat haalistuvat ja muuttuvat tomuksi. Seitit leijuvat kauas tuulen matkassa. Jäljellä on vain uusi. Sanaton.

Uudessa tarinankertoja vain on ja odottaa. Uudessa, jota ei voi kuvailla vanhoilla sanoilla. Uudessa, jota ei voi tiivistää kirjoihin ja kansiin. Uudella on oma kieli. Uudelle täytyy avautua. Kärsivällisesti tunnustellen. Uudessa kaikki tulee kohti. Uudessa aikaa ei tarvitse valvoa. Kaikki tulee kohti.

Uudessa tarinankertoja ei enää kurota eteen eikä taakse. Hän kelluu vain vailla jatkumoa ja siinä sivussa rakastaa kuutamoa.

Kunnes. Kenties. Eräänä päivänä.

On taas tarinankertojan aika.

-

-

Prinssi, joka kohtasi varjonsa

2009-10-04T18:11:00.011+03:00

-

Oli kerran prinssi Äly, joka eleli siellä jossakin, missä aivokapasiteetti oltiin saatu käyttöön lähestulkoon kokonaan. Hän syntyi maailmaan viattomana ja viisaana. Niin kuin me kaikki. Aikakirjoissa oli kuitenkin varoitettu, että tulevan hallitsijan järki saattaisi horjua ja siksi prinssi sai ristiäisissä kummeikseen neljä varjojen vartijaa, jotka lupasivat tehdä kaikkensa ja suojella tätä heikkouksilta, että prinssin järki säilyisi partaveitsen terävänä.

Prinssi Älystä kasvoikin komea ja terävä nuori mies. Hän oli täynnä tarmoa ja tulvillaan tuntemattomia tiekarttoja. Hän puhui kaikkia universumin kieliä ja tunnisti tuossa tuokiossa hepokatin heinäsirkasta. Prinssi Äly hallitsi valtakuntaansa tietotulvansa avulla sulavasti ja järjestelmällisesti. Vain äärimmäisen harvoin valtakunnassa jouduttiin julistamaan etsintäkuulutus karanneen paperin perään. Tähänkään mennessä yksikään paperi ei ollut onnistunut pakenemaan, vaan jokainen oli lopulta löydetty ja niputettu takaisin mappiinsa.

Prinssi Äly oli siis varsin tasapainoinen nuori mies, jonka ylivertaiset ongelmanratkaisutaidot tekivät hänestä kelpo hallitsijan. Hän oli niin vahva kuin sellainen, joka ei ole koskaan ollut heikko voi olla.

Eräänä päivänä prinssi Äly luki kuninkaallista psykologian kehitysteoriaa ja totesi, että hänen on aika pariutua, jotta valtakunnan tietokanta saataisiin turvattua. Prinssi Äly valitsi päästään tuntemattoman tiekartan, valjasti hevosensa ja lähti matkaan puolison etsintään.

Ensin prinssi Äly kulki läpi älykääpiöiden laakson, jossa tehtiin työtä aina laulellen ja iloiten. Prinssi Äly ei luonnollisesti yhtynyt lauluun, joka päämäärättömänä puuhasteluna rastitti suotta äänijänteitä. Seuraavaksi prinssi saapui risteykseen, josta tie vei kaaoskukkuloille. Sieltä kukaan ei ollut koskaan palannut elävänä. Prinssi Äly selvitti kuitenkin tiensä sisäisten tiekarttojensa avulla kertaakaan eksymättä. Lopulta prinssi saapui Tunteiden laaksoon, jossa kaunis prinsessa Tuulenpuuska asusti. Varmana menestyksestään prinssi karautti suoraan kuninkaanlinnaan prinsessaa tapaamaan.

Kerrottuaan asiatiedot itsestään prinssi Äly esitti sivistyneen kohteliaasti kosintansa prinsessa Tuulenpuuskalle polvistuen yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Prinsessa Tuulenpuuska ei ollut kuitenkaan helppo tapaus. Hän ei edes huomannut prinssin polven oikeaoppista kulmaa, vaan vaati prinssiä suoriutumaan ensin tehtävästä. Tehtävänä oli avata kuparinen arkku, jonka avain oli ollut hukassa ammoisista ajoista alkaen. Joku oli kuulemma sen tunnekuohussaan jonnekin joskus kätkenyt. Prinssi Äly suostui silmänräpäyksessä, sillä hän laski, että todennäköisyys tehtävän selvittämiseen olisi 86,7%.

Prinssi Äly ryhtyi innovatiivisena puuhaan. Hän järjesti paikalle valtakunnan parhaat lukkosepät ja metallianalyytikot. He kiertelivät ja kaartelivat arkkua ympäri ämpäri ja tarttuivat toimeen. Mutta arkku ei auennut. Prinssi Äly tunsi sisällänsä muljahtavan jotakin outoa. Samalla varjojen vartijat tunsivat valtansa horjuvan. Mutta salamannopeasti prinssi Äly kannustettiin laatimaan seuraava strategia. Paikalle saapuivat valtakunnan parhaat turvallisuusekspertit. Heitä kannustettiin tulospalkkauksella ja tuntuvilla bonuksilla. Tuloksetta. Arkku pysyi kiinni. Prinssi Äly tunsi sisällänsä muljahtavan jotakin vielä oudompaa. Viimeisenä voimavaranaan prinssi Äly järjesti paikalle valtakunnan parhaat konsultit, jotka yrittivät kannustuspuheillaan saada arkun auki. Tuloksetta. Arkku pysyi kiinni.

Tilanne oli prinssille ennenkuulumaton, eivätkä hänen välittäjäaineensa pystyneet ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa. Ensimmäistä kertaa elämässään prinssi ei osannut analysoida tilannetta. Tilannetta pahensi entisestään se, että prinsessa Tuulenpuuska saapui paikalle hovineitoineen seuraamaan tapahtumien kulkua.

Nyt prinssi Älyn sisällä alkoi muljua oikein kunnolla. Varjojen vartijat olivat taistelleet tähän asti lujasti, mutta viimein nämä kummisedät ymmärsivät, että heidän aikansa oli ohi. He joutuivat sanomaan sopimuksensa irti ja siinä samassa tuntemattomat voimat valtasivat prinssin verenkierron ja hikirauhaset. Se mikä aikakirjoissa oli määrätty tapahtuvaksi alkoi vyöryä läpi.

Prinssi Äly oli kykenemätön. Epävarma. Tuen tarpeessa. Ja todennäköisesti pian myös puolisoa vailla. Varjojen vallatessa hänen mielensä hän alkoi unohtaa olla se kelpo kaveri, joksi hänet oli kasvatettu. Prinssi Äly tunsi ensin voimattomuutta ja surua, joka melkein jähmetti hänet patsaaksi. (Suuri osa maailman hallitsijoiden näköispatsaistahan on syntynyt juuri tällä tavalla ilman taiteilijan kädenjälkeä. Taidesuuntausta kutsutaan nimellä freezismi.)

Mutta prinssi Äly ei suostunut patsaaksi. Hän uskalsi jatkaa eteenpäin. Sitten esiin nousi kiukku, johon yhtyi raivo. Prinssi Äly alkoi heitellä arkkua yltympäriinsä niin, että yksikään hovin virkamies ei säästynyt mustelmilta. Prinssi Äly raivosi seitsemän päivää ja seitsemän yötä syömättä ja nukkumatta. Hänen varjonsa oli hurja. Hänen voimansa vielä hurjempi. Hän oli pitelemätön. Hän oli häpeämätön. Hän oli varjonsa vallassa. Hän oli vapaampi kuin koskaan.

Seitsemännen päivän iltana prinssin raivo viimein vaimeni. Väsyneenä hän lysähti arkun päälle. Arkun, joka ei suostunut avautumaan. Mutta vaikka prinssi oli heikompi kuin koskaan, hän oli kokonaisempi kuin koskaan. Muut eivät nähneet edessään kuitenkaan muuta kuin heikkoutta. Prinssi ei ollut enää kelpo prinssi kenenkään mielestä. Hän oli hillitön sekopää. Niin hänelle huudeltiin.

Mutta yksi näki kaiken läpi. Prinsessa Tuulenpuuska ei antanut muiden arvioiden kaikua korviinsa. Hän alkoi taputtaa käsiään hymy huulillaan kosijalleen, joka rötkötti arkun päällä polvet sanoinkuvaamattomissa kulmissa. Muut katsoivat prinsessaa hölmistyneenä, mutta yhtyivät nopeasti taputuksiin, sillä ikivanha uskomus sanoi, että se joka taputtaa yhdessä prinsessan kanssa, saa lahjakseen kolme onnellista päivää.

Prinsessa Tuulenpuuska tiesi, että sellainen, joka uskalsi näyttää, että oli kykenemätön, rakkautta kaipaava, epävarma ja tuentarpeessa, olisi heikkonakin vahvempi kuin yksikään vahva. Sellainen olisi valmis näyttämään todelliset kykynsä, todellisen rakkautensa, kokonaisen itsensä ja vastaanottamaan toisilta sen mitä ei itse osannut. Sellainen ei alistuisi vääryyden edessä, vaan kääntäisi väärät valat ja valheet voimakseen. Sellainen uskaltaisi hengittää mitään sulkematta ja kiinni naulaamatta. Sellainen avaisi arkun, sillä arkun avain ei ollut kadonnut. Se oli löytynyt. Oikeus rakastaa. Oikeus vihata. Oikeus tuntea. Se avain olisi prinssi Älyn käsissä arvokkaampi kuin arkun sisältö konsanaan.

Ja siinä samassa prinssi Äly nousi väsymyksestään ja tajusi oman voimansa niin kuin ei koskaan ennen. Siinä samassa arkku aukeni kevyesti kuin ei olisi koskaan kiinni ollutkaan.

Pian tanssittiin häitä. Häät olivat ennenkuulumattoman hyvin organisoidut ja tunnelmaltaan onnistuneet. Niistä puhuttiin vielä pitkään ja prinssi Äly ja prinsessa Tuulenpuuska elivät elämänsä loppuun asti.

Jaa mitäkö siellä arkussa oli? Siellä oli pieni siemen, josta kasvoi pieni puu, josta kasvoi suurempi puu. Lopulta se puu oli niin suuri, että se kaartui sillaksi, jota pitkin pystyi liukumaan prinssi Älyn kotivaltakunnasta prinsessa Tuulenpuuskan kotivaltakuntaan ja takaisin yhdessä hujauksessa. Pian valtakuntien välillä kävikin aikamoinen huiske.

-

Meri joka tuli luo

2009-09-28T19:08:00.006+03:00

-

Meri hakkaa lasiseinää vasten. Joku on vanginnut sen akvaarioon. Se oli turha teko. Meri on suuri. Se tulee yli. Se pirstoo sen, mikä ei ole todellista. Siltä ei voi paeta. Edes unessa.

Valkoinen varjo heittelehtii vedessä. Se on pitsinen, käsintehty. Siinä on reikiä, jotta aurinko voisi kurkistaa sisään. Mutta päivänvarjoa on käytetty myrskyssä. Sille on käynyt vähän huonosti. Se on kadottanut keveytensä. Se on kadottanut aurinkonsa, jolta suojautua. Se on kadottanut virkansa.

"Kaunis", huokaavat ne, jotka näkevät myrskyn läpi. Huokaajat eivät näe, että jatkuva taisteleminen on saanut varjon taipumaan. Sen taipuminen on uupumukseen kiedottua kauneutta. Tyrskyjen vangin pakotettua toimettomuutta. Varjo antoi ymmärtää, että se selviäisi, mistä vaan. Se ei ollut valhetta, mutta valheeseen kiedottua. Vihdoin varjon täytyi kääntyä ympäri ja paljastaa itsensä.

Meri valuu varjoon. Hyökyy läpi. Ennen varjo vastusti, otti selkäänsä, kannatteli virtaa. Nyt se antautuu vietäväksi. Se ottaa vastaan, vaikka pelkää hajoavansa. Se pelkää meren voimaa. Voimaa, joka kuuluu sille, joka uskaltaa ottaa vastaan.

Mutta sellainen ei huku, joka suostuu syleilyyn vapaaehtoisesti. Sellainen pääsee osaksi merta. Sellainen valjastaa voiman. Sellainen vapauttaa itsensä auringon varjosta ja muuttuu todelliseksi. Kun varjo muuttuu todelliseksi, se ei enää suojaa itseään peloilta. Siitä tulee siivetön joutsen, veden viettelemä. Virran vanki, hukkuva, suojaton.

Joutsen ponnistelee hurjalla voimalla yhä uudestaan ja uudestaan. Ponnistelee vajotakseen taas. Siivetön ei ymmärrä antautua. Hukuttautua. Siivetön ei näe meren taa. Siivetön kaipaa tyyntä, mutta saa vastaansa raivon. Armottomat arvet.

Meren on pakko riepotella joutsenta. Niin on kirjoitettu hiekkaan. Joutsen ei ole meren vihattu. Joutsen on rakastettu. Meren muusa. Mutta meri ei voi keinuttaa rakkaintaan nyt. Muuten joutsen ei opi tuntemaan rakastettuaan, vaan jää lipumaan pinnalle. Pinnalla lipuminen on hukkaan heitettyä rakkautta, kaunista katsella, mutta vasta meren pohjamudissa voi ikuinen kohdata hetken. Vasta siellä voi nähdä itsensä ja toisen.

Lopulta taistelu tyyntyy. Joutsen vajoaa. Joutsenen kaula taipuu. Äärettömässä äänettömyydessä joutsen antaa itselleen luvan luopua. Se vaihtaa kamppailun luottamukseen. Se vaihtaa tempomisen olemiseen. Se vaihtaa näkymisen katoamiseen. Se vaihtaa itsensä iättömyyteen. Leijuen pohjamutiin. Kadoten niin ettei enää löydä itseään. Hukaten nimensä. Häivyttäen arpensa.

Ja kun siivetön lopulta päästää irti, se kohoaa ja lentää aallokon läpi. Tyrskyillä ei ole siihen enää mitään valtaa, sillä meri on nyt sen, jota ei enää ole. Rakkain, joka on tullut luo.

-

Ojakellukka, joka lyhensi itseään

2009-08-23T11:58:00.013+03:00

-

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.

-

Taiteilija, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan

2009-08-15T19:53:00.016+03:00

-

Oli kerran taiteilija, joka löysi roskalaatikosta vanhan oven. Hän alkoi maalata siihen kaikenlaista. Mitä milloinkin mieleen tuli. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Oveen ilmestyi tuoli, jossa oli hyvä istua. Oveen ilmestyi mies, joka löysi elämänsä rakkauden kävelemällä. Oveen ilmestyi hevonen, jonka kaulassa oli suuri kello. Oveen ilmestyi nainen, joka oli taitava lukkoseppä. Oveen ilmestyi hiipivä sininen suru. Oveen ilmestyi lapsi, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Oveen ilmestyi vuori, jonka laella oli paikka auringossa. Oveen ilmestyi polku, jonka varressa oli viitta oikeaan suuntaan. Oveen ilmestyi haikara, joka osasi tähystää haukanlailla. Oveen ilmestyi usva, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan. Oveen ilmestyi ihmisiä, joilla oli kauniit kämmenet. Oveen ilmestyi vihreä talo, jonka lautalattialla oli purkkeja harmaasta purppuraan ja seitsemän sianharjaista sivellintä.

Yön tullen taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui ovesta sisään maalauksensa keskelle. Siinä samassa hän unohti kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Taiteilija taivalsi eteenpäin ihmeellisessä maisemassa, jossa aurinko paistoi vuoren laelle tehden kulmikkaasta vähemmän kovan. Hän kuuli kellon helisevän hevosen kaulassa ja samalla hetkellä tunsi surun hiipivän sydämeensä. Suru sydämessään taiteilija kulki, kunnes häntä vastaan tuli nainen, joka oli ammatiltaan lukkoseppä. Nainen oli taitava avaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi surulla salvattuja sydämiä. He kulkivat yhdessä polkua, jossa oli viitat oikeaan suuntaan.

Kerran he eksyivät usvassa, mutta niin oli hyvä, sillä silloin haukanlailla tähystävä haikara tavoitti heidät tuoden tullessaan lapsen, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Taiteilija, lukkoseppä ja lapsi löysivät usvan keskeltä vihreän talon, jonne he asettuivat asumaan.

Taiteilija nikkaroi tarpeeksi tuoleja, jossa heidän ystäviensä oli hyvä istua iltaa. He kättelivät toisiaan tullessa ja syleilivät lähtiessä. Lautalattialla istuskellen taiteilija tutustui harmaista purppuraisiin purkkeihinsa ja seurusteli siankarvaisten siveltimien kanssa. Välillä suru istui taiteilijan seurana. Tästä kaikesta syntyi talon seinään taiteilijan käsissä kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Eräänä päivänä taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui seinästä sisään unohtaen kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän onnellinen kohtalostaan, hän olisi vastannut, että se oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän katkera kohtalostaan, hän olisi vastannut, että sekin oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, mikä oli elämän tarkoitus, hän olisi vastannut, että hän ei muistanut.

Jos hän olisi muistanut, hän olisi vastannut, että elämän tarkoitus on elää niin kuin on maalannut. Mutta hän ei muistanut, koska silloin maalaus olisi ollut liian valmis eikä niin keskeneräinen kuin se voisi olla. Ja liian valmiilla on taipumus haalistua ja jähmettyä sellaiseksi, mikä ei enää kutsu elämää, vaan muuttuu paperiseksi.

Mutta kukaan ei kysynyt taiteilijalta, koska taiteilija ei ollut maalannut polkunsa varrelle yhtään kyselijää.

-

Polku

2009-07-08T14:50:00.005+03:00

-

Herään, kun uusi ystävä eiliseltä nipistää varvastani pimeydessä. Luomuherätys vailla vertaa. Haalin pimeydessä vaatteet ylleni ja kasaan hiljaa makuupussin rinkkaan. Osa sängyistä on jo tyhjiä, osassa näkyy vielä tuhisevia kääröjä. Sitä on oppinut kasaamaan elämänsä pilkkopimeässä niin, että ei jätä mitään jälkeensä. Kengännauhat kiertyvät kiinni hämärässä kuin itsestään.

Hiippailen ovesta ulos kuorsausten saattelemana. Ulkona on vielä pimeää ja silmät hakevat hämärässä oikeaa suuntaa. Aamun viileys kirkastaa mielen. Askel on kevyt.

Pehmeä hiekka tuntuu levänneiden jalkojen alla miellyttävältä, kun tallustan puiden siimekseen. Vähitellen lintujen konsertti alkaa voimistua ja aurinko näyttää voimaansa. Vielä hetki ja sitten maisemaan syttyy hetkeksi salaperäinen kirkkaus, joka pehmenee nopeasti uomaansa. Uninen usva lepää pelloilla, haikarat hiljaa kirkon torneissa. Varis yrittää liittyä lintujen kuoroon, mutta erottuu väkisinkin joukosta.

En ole yksin, vaikka ketään ei näy edessä eikä takana.

Kuljen polkua, joka piirtää minut osaksi suurempaa. Ruosteenruskea maa, keltainen kaura ja punainen neilikka silittävät sieluani. Suuret puut kumartavat kulkuani ja minä kumarran niille, kun etenen tietäni tuntemattomaan. Koirat, kissat, lehmät ja lampaat seuraavat katseellaan menoani ja yläpuolellani haukat vartioivat askeliani.

Yksi on varma. Tänäänkin minusta huolehditaan ja toiveitani kunnioitetaan. Kulman takana odottaa tuntematon, joka on kuitenkin tuttu.

Täällä tuuli on lahja ja tilkka vettä merkki äärettömästä rikkaudesta. Täällä ystävällinen katse poistaa kivut ja pelot tehokkaammin kuin mitkään rohdot.

Tervehdin harvoja vastaantulevia ihmisiä. Silmistä voi lukea, kuinka kevyt on kunkin ihmisen kulku. Joidenkin kanssa jaan palan leipää. Joidenkin kanssa ajatuksen. Joidenkin kanssa tunteen. Ihmisiä, joiden kanssa ei ole edes yhteistä kieltä, mutta silti sielumme tervehtivät toisiaan kuin vanhat rakastetut. Ihmisiä, jotka katoavat horisonttiin silloin kuin aika on. Osaa heistä kannan hetken, osaa tovin, osaa ikuisuuden.

Eilinen ja huominen ovat haaleita läikkiä taivaanrannassa. Virta, joka kulkee lävitseni on tämä hetki. Muuta en tarvitse. Reppu selässäni on sitä kevyempi mitä kevyempi on mieleni. Täällä ei voi eksyä, sillä suunta on aina oikea. Kilometrejä ei tarvitse laskea, koska jalat vievät niin pitkälle, kun on tarkoitus kulkea. Karttoja ei tarvita, kompassina toimii hetki ja luottamus. Se riittää. Taivas tarjoaa sen, mitä tarvitsen. En vaadi, vaan esitän kevyitä toivomuksia ja hyväksyn sen mitä eteen tulee.

Aika menettää merkityksensä. Viikot vierivät yksi toisensa jälkeen, kevyesti. Täällä aikaa ei voi menettää. Täällä aika on kehä, joka tarjoaa vain uusia mahdollisuuksia.

Jotkut puhuvat onnellisuudesta. Jotkut vapaudesta. Jotkut rakkaudesta. Täällä ei tarvitse puhua. Täällä vain on. Kaikki.

-

Kerroksia

2009-06-04T13:49:00.005+03:00

-

Eräänä päivänä puhelin hajosi, asunto meni alta, hissiin ahtautui liian monta ihmistä ja terveys meni lakkoon. Oli aika pudota.

Ihminen on, mitä ajattelee, huikkasi mies hissin perältä. Tässä uskalla enää edes ajatella. Yritin maalata taivaan siniseksi, mutta jotain muuta ehti väliin. Hissin ovet sulkeutuivat ja matka jatkui alaspäin ohi kellarikerroksen. En tiennyt, että sen alapuolella oli tilaa. Tilaa sellaisille, joiden aika oli ohi.

Kerros -1:

Tajusin eläneeni liian monta vuotta harmaan hupun alla. Tyytyneenä puolinaiseen. Olin puolikas. Ja puolikkaalle riittää vähempikin. Hedelmäastian se vähän nahistunut versio, joka on vaan, vaikka kaikki tietävät, ettei sitä enää kukaan syö. Kylkiäinen.

Kerros -2:

Tajusin, että olin tylsä ylenkatsellinen tyyppi, joka luuli olevansa jotain enemmän. Joka rakensi makkarankuorista itselleen ihoa, josta paistoi läpi teurastettu elämä.

Kerros -3:

Makasin huuruavalla niityllä, silmiin satoi nauloja, mutta se ei tuntunut miltään. Tyhjyys oli tullut jäädäkseen. Elämää ei enää ollut. Jäljellä oli vain naulasade.

Kerros -4:

Täytin itseni rakennusvillalla, mutta tuuli kulki lävitseni enkä tiennyt enää millä itseni eristäisin.

Kerros -5:

Kello ei suostunut enää liikkumaan eteenpäin. Viisarit kulkivat taaksepäin alleviivaten menetettyjä hetkiä. Aika ei ollut enää minun.

Kerros -6:

Lapseni pyysi lahjaksi hyvää muistoa ajasta jonka hänen muistinsa kätki. - Sinä olit...,, yritin, mutta lause ei tullut ulos. En muistanut mitään. Muistini ei ollut enää minun. En oikein jaksanut silloin.

Kerros -7:

Vajosin koomaan kokeillakseni, voisinko vastaanottaa todellista rakkautta ilman, että voisin pedata sille sänkyä.

Kerros -8:

Otin jätesäkin ja sulloin itseni siihen. Sinne sentään mahduin eikä se heittänyt ulos sisuksistaan.

Kerros -9:

Löysin itseni kuvaamasta sairaalan tapettia, todistaakseni olleeni joskus olemassa. Mutta tapetti haalistui ennen kuin ehdin kehittää kuvan.

Kerros -9 1/2:

Painoin seis ja katosin kerrosten väliin.

-

Tyttö joka valmisti kakkuja

2009-05-10T18:24:00.003+03:00

-

Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi se tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten se kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten se kutsui vieraita syömään sitä kakkua. Se tyttö oli kauhean iloissaan, kun joku ylisti kakkua. Se tyttö oli kauhean huolissaan, kun joku ei ylistänyt kakkua.

Se tyttö alkoi pitää kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan se lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan omanarvontuntonsa. Se tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai sen tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Se alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.

Eniten maailmassa se tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.

No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä se tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.

Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hiljaa. Mutta se tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Ne vieraat pureskelivat hiljaa hampaat irvessä kakkua ja huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.

Silloin se tyttö jähmettyi kauhusta. Se ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Ne vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Se tyttö oli vielä seuraavana päivänä ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että se ei voinut enää tehdä kakkuja, koska sillä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.

Se tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä se jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen se tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten se puu oli ihan kalju.

Aluksi se puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillä. Aikansa kurkisteltuaan se alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä se puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.

Kerran eräs poika käveli siellä metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Se poika huomasi ne kanelitangot siinä puussa ja nappasi yhden suuhunsa. Siinä samassa se poika lähti tunnustamaan rakkauttaan kaupungin suloisimmalle tytölle.

-

Kevään merkkejä

2009-05-02T21:27:00.004+03:00

-

Pihoilla leikkivät lapset ovat kadonneet, totesi eteläafrikkalainen herrasmies. Hänen tietämättään samaan aikaan toisella puolella kaupunkia lapset leikkivät kiipeilytelineessä itsemurhaa.

Joku oli käynyt metsässä vuoraamassa puiden juuret villalla. Tallominen oli viime aikoina lisääntynyt.

Maitolaiturin haalistuneista laudoista heijastuivat antamattomat suudelmat. Joku oli käynyt naulaamassa laituriin riittävän suuren varoitusmerkin, jossa ilmoitettiin, että suuteleminen oli kielletty.

Löysin ajatukseni aamulla kaurapuurosta. Tiskasin ne viemäriin. Menin Emmaus-kirpputorille ostamaan uusia, kierrätettyjä ja sain kaupan päälle jonkun tuntemattoman tukahduttamia tunteita.

-

Tyttö jolla oli tehtävä merenpohjassa

2009-04-26T22:17:00.005+03:00

-

Merenpohjassa kaukana, siellä missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan vajonneiden laaksossa. Sen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on saada lohikäärme irti pohjasta. Se tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa.

Tehtävä ei ole koskaan helppo. Tyttö on nyt valjastanut lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla, mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä. Se ei tajua omaa parastaan, vaan tempoo vastaan vajoten yhä syvemmälle.

Aika käy vähiin. Vajoamista ei voi estää.

Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia. Hyvästiksi kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Silloin tyttö tanssii meren pohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia. Hän luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta.

Tyttö nousee tanssien kohti pintaa ilmakuplien siivittäessä hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa sen jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.

Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Ilokseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia.

Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.

-

Yksijalkaiset lokit lentävät

2009-04-20T22:20:00.008+03:00

-

Mikä on nopein tie järjettömyyden porteille?

Kaaoksen kukkuloille pääsee vaihtamalla sopeutumisen ajatustakkuihin. Olkoon asia mikä hyvänsä. Vika on siis omassa päässä. Täikammalle töitä. Omissa aivosokkeloissa. Ei muissa. Ei muualla. Ei siellä eikä tuolla.

Ei suostu. Sopeutumaan. Ei suostu siedättämään. Ei suostu kulkemaan uraa. Pistää vastaan ja pullikoi, vaikka muut pakottavat suuhun pullamaitoa.

Jos kääntyy järjettömyyden porteilta takaisin, joutuu sulkemaan itsensä häkkiin ja nielemään kielensä ja pullamaitonsa. Sitten voi pitää kivaa muiden kanssa. Jos päättää kulkea portin läpi, häkki ei heilahda, mutta saa selkäänsä yksinäisyyden, jonka alkuperä on jossakin helvetin ja taivaan takamailla. Taavetissa?

Päällään seisomisessa on hulvattomat hetkensä. Nurinpäin näkee kaiken kirkkaammin. Tietää, että oikeasti puut kasvavat alaspäin ja taivas on jalkojen alla. Mutta silloin ei kannata alkaa väittelemään sellaisen kanssa, joka seisoo tukevasti maan kamaralla. Tulee turhaa porua mullan ja pilvien paikkakoodeista. Mitä siitä tulee, kun käsketään kauhomaan yhtä matkaa ja tukeutumaan toisiinsa, jos toinen opettelee uimaan tiiliskiven kanssa ja toinen höyhenpatjan kanssa?

Saudi-Arabiassa eräs lintu menee tahallaan istumaan meressä lepäävään öljyvanaan. Sitten ei tarvitse nousta siivilleen, vaan voi olla vaan ja möllöttää. Nääntyä, kunnes joku tulee ja pelastaa eläintarhan pikkupaareilla. Elämä on valkoiseen haalariin pukeutuvan vapaaehtoistyöntekijän odotusta. Ongelmavyyhdit pitävät valppaina. Saavat tarrautumaan takkuisiin olosuhteisiin. Saavat lutraamaan öljyssä.

Oikeasti kaikki osaavat lentää. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Koska silloin kukaan ei enää pysyisi vanhoissa ajatuksissaan. Kaikki nousisivat niiden yläpuolelle. Silloin hautakivet muuttuisivat vaaleanpunaiksi ja kaatopaikat keitaiksi. Sellainen ei käy, jos on tottunut siihen, että täällä sotketaan aikamme ja sitten kuollaan. Siksi pitää vetää itsensä ja toisensa maahan. Karannutta ilmapalloa ja suihkukoneen viivaa sopii katsella taivaalla kaihoisasti kaksi kertaa vuodessa melkein selvin päin.

Oikeasti jalat maassa seisovat ovat satuolentoja.
Oikeasti kaikki täällä seisovat päällään.
Ja luulevat ettei kukaan muu seiso
ja saavat siitä pääkipua.

Kunpa joku lokki tulisi
ja sanoisi että
hei ihan oikeasti
hei ihan oikeasti kaikki täällä osaavat lentää.

Ja kaikki uskoisivat lokkia
vaikka sillä olisi vain yksi heiveröinen jalka
koska jos osaa lentää
sillä niin väliä
pysyykö pystyssä maankamaralla.

Hei ihan oikeasti.
Kaikki täällä osaavat lentää
ja jalat maassa seisovat ovat satuolentoja.

-

Sinisten kuutarhassa

2009-04-04T16:18:00.029+03:00

-

EN OSAA SELITTÄÄ
OLEN VARMA
KAIKKI SELVIÄÄ
ET VOI HAJOTA
ET VOI KADOTA
OLET TURVASSA
SINISTEN KUUTARHASSA

EN OSAA SELITTÄÄ
MUTTA TIEDÄN
TIEN VIEVÄN
KOHTI
JOSSA VAIN USKALTAA

SIELLÄ NOSTETAAN TOIVEITA KAIVOISTA
SIELLÄ HAKATAAN HALKOJA PELOISTA
SIELLÄ SIROTETAAN TUHKAA AVANTOON
ETTÄ SILLÄKIN
ETTÄ SILLÄKIN OLISI LÄMMIN

ET VOI HAJOTA
ET VOI KADOTA
OLET TURVASSA
SINISTEN KUUTARHASSA

-

Tyttö, joka keräsi rupia

2009-03-30T22:23:00.012+03:00

-

Olipa kerran tyttö, joka näki ihon alle. Se tyttö näki siellä ihon alla sielujen ruvet.

Ne ruvet saivat ihmiset ivallisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset vihaisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset lamaantumaan. Ne ruvet saivat ihmiset hermostumaan. He ruvet saivat ihmiset inhoamaan itseään. Ne ruvet saivat ihmiset valehtelemaan itselleen ja toisilleen. Ne ruvet saivat ihmiset syyttämään itseään ja toisiaan. Ne ruvet saivat ihmiset pelkäämään itseään ja toisiaan.

Se tyttö näki, että ne ruvet olivat hyvä. Niin kuin piikit ruusuissa, ne suojasivat kauneutta. Jokaisella ruvella oli tarkoitus. Kääriä ihmisen sielu kapaloon. Silloin viillot ja potkut eivät sattuneet. Silloin saattoi kasvaa.

Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa rupea. Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa ruusua.

Mutta niistä ruvista ei saanut puhua. Ne ruvet eivät olleet siellä. Ajatuskin niistä piti piilottaa. Muuten seuraisi kapina. Sille tytölle opetettiin, että rupien ymmärtäminen johtaisi tuhoon. Ne tekisivät järjestyksestä uhanalaisen. Ymmärtäminen puhkaisisi ruvet ja mätä tuhoaisi kaiken. Se veisi mennessään huolella valitut keittiötabletit ja huolellisesti harkitut maljapuheet.

Siksi piti jaksaa leikkiä, että niitä rupia ei ole olemassa.

Sen tytön oli vaikea leikkiä sitä leikkiä. Se olisi halunnut hoivata niitä rupia. Silittää. Se yritti olla niin kuin niitä rupia ei olisi. Nauraa muiden mukana. Muuttua muiden mukana. Niellä kuraa ja leikkiä että se oli samppanjaa. Laitaa rupiin paksusti laastaria, jotta kukaan ei näkisi. Kukaan ei koskisi.

Muut sanoivat sille, että käännä selkä. Leikkaa ruvet irti. Pakene. Älä katso niitä. Lopeta parantaminen. Käskivät ottamaan järjen käteen ja hankkimaan peittävät aurinkolasit. Juomaan samppanjaa ja unohtamaan sen kuravetisyys.

Mutta se tyttö oli niin ruvella, että kaikki puhe oli turhaa.

Mitä enemmän se tyttö leikki ja joi, sitä enemmän ne ruvet tarttuivat siihen tyttöön. Kuka tahansa saattoi liimata siihen tyttöön rupensa ja se otti vastaan. Se ei voinut olla ottamatta, koska se näki.

Siitä tytöstä tuli rupityttö. Sen naama turposi muodottamaksi ja sen silmät muurautuivat melkein umpeen niistä ruvista. Mutta koska jokaisella ruvella oli tarkoitus, yksikään niistä ruvista ei ollut turha. Se tyttö kantoi niitä rupia. Silitteli niitä. Hoivasi.

Lopulta se tyttö istutti ne ruvet kasvimaahan kaupungin laidalle. Niistä kasvoi omenapuutarha. Kevään tullen kaupungin muiden omenapuiden kukkiessa komeasti suorissa riveissä, tytön puutarhan omenapuissa olivat vain vaatimattoman ujot nuppuset.

Syksyllä kaupungin kaikissa omenapuissa mellasti omenarupi tuhoten koko sadon. Mutta sen tytön puutarhassa kasvoi omenoita, jotka kylpivät onnellisina elokuun ilta-auringoissa.

Vaatimattoman ujoista nuppusista oli kasvanut omenoita, jotka osasivat itse silittää rupiaan.

-

Muurahainen, jonka hetki koitti

2009-03-22T17:59:00.009+02:00

-

Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.

Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.

Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.

Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.

Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.

Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.

Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.

Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.

Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:

- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.

Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.

- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.

- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.

Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.

Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.

Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.

Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.

Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.

Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:

- Katso minua silmiin.

Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.

- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.

Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.

Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.

Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.

-

Silityksiä

2009-03-14T18:28:00.006+02:00

-

Käperrytään yhdessä laiskanlinnaan
silitetään toistemme sieluja
ei paeta maailmaa
kutsutaan se kylään räppänästä
tänään ei juoda teetä kannusta
tulppaanit asuvat siellä vuokralla

-

Harakanpesän munkki

2009-03-08T20:06:00.006+02:00

-

Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.

Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.

- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin. Poika on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.

Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti. No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi kulkea tynnyrin vetämänä ympäri maailmaa. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.

Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivaasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.

- Voi voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt hänen nauravan kaiken aikaa.

Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.

- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa tuhahtaen.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai sanailee kevyesti.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.

- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.

- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule.
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet. Munkki hytkyy taas naurusta.

Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:

- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastatella häntä?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omat ovat ajatuksesi hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.

-

Ruokkikaamme huokailevia kivitaloja jäätyneillä mansikoilla

2009-03-04T22:18:00.017+02:00

Menin kauppaan ja ostin kesäauton hinnalla alusvaatteita. Pitsiä. Silkkiä. Satiinia. Höpöstyksiä. Annoin katuxylofonistille lantin.

Kuvittelin näyttäväni Afroditelta noustessani hartiasiltaan pilateksessa. Sain käskyn hiostaa ihmistä tunnustamaan keinolla millä hyvänsä rikoksensa. Harkitsin sähkösokkeja, mutta vakuutin sen sijaan luottamustani syytetylle. Ihminen oli sitten kaunis kertoessaan totuuden. Tunsin ääretöntä väsymystä mutta se kulki käsi kädessä jonkun pehmeän kanssa. Pehmeä tie on hyvä tie. Voi kulkea paljain jaloin.

Kävelin ympyrää ystävän kanssa. Hän oli päättänyt rakentaa kivitalon. Sohjon keskellä hän ennakoi tulevia katastrofeja. Kivitalon täytyisi olla ikuinen. Hän oli tällä hetkellä työtön. Minusta oli hienoa tuntea huokaileva kivitalonrakentaja. Ihminen joka maadoittaisi itsensä maahan. Sitoisi itsensä seiniin. Minä en ole vielä kivitalovaiheessa. Tai en tiedä olenko jo ollut. Tai ehkä tuulella käyvät ovat ihan eri rotua. Leijaihmisiä. Miten sellaisille käy myrskyssä? Kivitaloihmisiä ei noin vain riepotella.

Tapasin vanhan ystävän messuilla. Hän lainasi minulle kuumaliimapyssyään naapuripöydästä. Olin kiitollinen, että hän oli siinä. Ihailin hänen energiaansa. Liima oli hieno bonus.

Hävitin tärkeitä papereita. Pyysin apua hävityshaltijoilta. Otin hissin roskakatokseen. Pimeässä hapuilin muovipussiryteikköä ja löysin kasan alta jotain paperista. Siinä ne olivat. Kaivatut. Eikä tahraakaan vaikka olivat olleet kolme päivää säilössä sekajätekaaoksessa. Joihinkin ei lika tartu vaikka asuvat sen keskellä.

Päätin olla suuttumatta ja ottaa ajatuksistani kopin ennen kuin ne palavat karrelle. Itsehillintä helisi. Söin jäätyneitä mansikoita ja ymmärsin, että on sittenkin ihan okei että kaikki täällä ollaan eri mieltä.

Huusin tuntemattomalle miehelle lumisateessa liikenneympyrässä. Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Päätin lopettaa huokailemisen ja valittamisen. Päivittää kuluneet ohjelmoinnit. Saisikohan jostain ostaa päivityksiä elämän asenteeseen. Gates, Linux, Upo? Joku neuvoi pitämään valituspäiväkirjaa, mutta se tuntui turhan ankealta.

Maalasin huonommalla kädellä puun. Se kasvoi merestä. En vielä tiedä mikä se on. Mutta se kelluu.

-

Juhlien jälkeen

2009-02-19T17:07:00.012+02:00

-

Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?

Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.

Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.

Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.

Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?

Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.

Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.

Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.

Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.

Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.

-

Planeetta joka hukkasi muistinsa

2009-02-08T21:52:00.013+02:00

-

Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.

Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.

Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.

Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.

Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.

Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.

Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.

Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.

Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.

Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.

Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.

Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.

Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.

Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.

Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.

Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:

Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.

Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.

-

Tyttö ja pallo

2009-02-05T20:35:00.015+02:00

-

Tytöllä on elämä edessään.
Sanovat vanhat.
Tytöllä on elämä elämättä.
Sanovat eläneet.
Ihan kuin elämä kuuluisi vain kuolleille.
Eikä sellaisille jotka vasta kurottavat.

Tytölle annetaan pallo.
Heitä korkealle.
Heitä korkealle
käskevät ne jotka eivät enää heitä.

Voiko olla pyöreämpi kuin pallo?
Kun pyöreys soi kämmenissä
levottomuus leviää.
Voiko pitää käsissään sellaista,
joka on luotu heitettäväksi.
Voiko kätkeä pallon itseltään?

Tyttö haluaisi piilottaa pallon.
Hameensa alle.
Sukan varteen.
Kauluksen kuoppaan.
Pois ulottuvilta.
Tyttö haluaisi hautoa palloa.
Kesyttää käsin.
Kahlita kämmennillään.

Tyttö haluaisi varastaa pallon salaisuuden
nielaista voimanantajan.
Tuntea muodon itsessään.
Muuttua yhtä varmaksi ja pyöreäksi.

Vanhat pudistelevat päätään.
Heitä korkealle tyttö-polo.
Se on tehtäväsi.
Irrota otteesi.
Kurota kunnolla.
Kuuta kohden.
Se odottaa kurotustasi.

Tyttö ei tiedä uskoakko
vanhuksia kuolemattomia,
vuolemattomia puu-ukkoja
kuuliaisia, kuutiaisia.
Tyttö ei tiedä.

Voiko tietää, jos ei rakasta.
Voiko rakastaa, jos ei usko.
Voiko uskoa, jos ei kurota.
Voiko kurottaa, jos ei ole olemassa.

Vanhat pudistelevat päätään.
Tytön kädet ovat lämpöiset.
Sellaiset kädet voivat parantaa.
Tehdä pallosta sopivan pyöreän.

Tyttö ei tiedä.
Mutta heittää.
Kurottaa.
Halki ilman kohti kuuta.
Lämpöisin käsin.
Vanhat hurraavat,
kuutiaiset tirskuvat.
Onnesta. Ilosta. Unesta.

Kun pallo putoaa maahan
tyttöä ei enää ole.
Elämä on kävellyt edestä taakse.

Elämä kuuluu kuolleille.
Ja sellaisille jotka eivät vielä uskalla kurottaa.

Tyttö ei kuulu heihin.
Hän tietää.

-

Lohikäärme joka lensi läpi vesiputouksen

2009-01-30T20:27:00.012+02:00

-

Oli kerran kaksi lohikäärmettä. Ne rakastivat toisiaan niin kuin vain lohikäärmeet voivat rakastaa. Tulisesti. Korkealla liekillä. Lempeästi. Rakastellessaan ne kietoutuivat toistensa siipiin ja lensivät vesiputousten läpi. Kun niiden lentoa katsoi kaukaa, ne näyttivät valtavalta enkeliltä, jolla oli suuret purppuranpunaiset siivet.

Eräänä päivänä toinen lohikäärmeistä haavoittui pahasti. Sen kaulaan osui nuoli. Siitä alkoi vuotaa verta. Nuolen oli ampunut sellainen, joka ei lohikäärmeisiin uskonut. Toinen lohikäärme yritti nuolla haavaa umpeen, mutta se oli toivotonta, sillä veri virtasi suoraan valtimosta. Lohikäärmeiden valtimothan on tehty hukatuista toiveista ja siksi ne ovat kovin hauraat.

Kun Kuolema alkoi lähestyä lohikäärmeen siipien takaa, toinen lohikäärme pyysi, että hänet vietäisiin haavoittuneen sijasta. Kuolema ei suostunut pyyntöön, mutta laski kätensä lohikäärmeen siivelle ja lohdutti, että tämänkin aika koittaisi aikanaan.

Haavoittunut lohikäärme painoi poskensa tiukasti toisen lohikäärmeen poskea vasten. Hitaasti sen elinvoima pakeni ensin pyrstöstä ja sitten siivistä. Viimeisenä elinvoima pakeni sen sydämestä. Silloin molempien silmistä virtasivat kaikki ne vesiputoukset, joiden läpi ne olivat yhdessä lentäneet. Sitten toisen henki liiti kuoleman matkassa eteenpäin niin kuin oli tarkoitus.

Jäljelle jäänyt lohikäärme hautasi kuolleen rakastettunsa kirkkaimpaan vesiputoukseen. Veden alle painuneesta lohikäärmeestä kasvoi pyörre ja pyörteestä nousi purppuranpunainen lohikäärmeenlilja, joka alkoi versoa vedessä niin, että lopulta putouksen pinta oli täynnä liljoja.

Yksinäinen lohikäärme päästi syvän karjaisun ja lähti lentämään läpi vesiputouksen aikomuksenaan rikkoa siipensä sen takana olevaan kallioon. Se ei halunnut jatkaa yksin. Se ei halunnut vuodattaa kyyneliä lopun ikäänsä. Ensin suolaisia. Sitten suolattomia.

Se lensi päättäväisenä läpi vesiputouksen valmiina kohtaamaan loppunsa.

Mutta putouksen takana ei ollutkaan seinä vastassa vaan avara luola. Luola oli täynnä purppuranpunaisia sulkia ja niiden keskelle uupunut lohikäärme nukahti. Unissaan se itki kirkkaita kyyneleitä. Ensin suolaisia. Sitten suolattomia. Sitten kyyneleet tyrehtyivät.

Herätessään se tiesi mitä sen piti tehdä. Se nousi siivilleen ja sukelsi halki ilman kirkkaimman vesiputouksen ylle. Se keräsi liljat hampaisiinsa ja syöksyi kohti korkeuksia. Matkallaan se pudotti liljoja hampaistaan sinne missä se näki pimeyttä ja surua.

Liljat leijailivat eri puolille maailmaa. Ja minne ne putosivat siellä kyyneleet alkoivat virrata. Ensin suolaisina. Sitten suolattomina. Sitten kyyneleet tyrehtyivät.

Mutta sellaisten, jotka olivat itkeneet lohikäärmeen kyyneleitä, ei tarvinnut enää koskaan pelätä kuolemaa. Sen sijaan sellaiset löysivät rohkeutta toteuttaa hukattuja toiveita, jotta maailman lohikäärmeiden valtimot vahvistuisivat kohtaamaan sellaisten nuolet, jotka eivät niihin vielä uskoneet.

-

Satumuksia

2009-01-29T22:16:00.008+02:00

-

Olipa kerran, mutta ei ole enää. Jospa sittenkin oli, eikä sittenkään.

Eräänä päivänä aamun sarastaessa tuli pimeää. Silloin kalastaja sai kolme toivetta ja toivoi kolme kertaa vähemmän kelmua valmiseineksiin. Siitä lähtien kaikilla valtakunnan asukkailla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja niinpä heistä tuli paino-ongelmaisia löysien vyötäröresorien ystäviä.

Samoilla seuduilla pontevat porsaat rakensivat innolla majojansa, mutta koska oppimisvaikeuksia ei diagnosoitu tuli 66,66% majoista susia. Siksi susi tuli, puhkui ja puhalsi, kunnes totesi, että ei kannata ja lähti kotiinsa. Samoihin aikoihin lähti Hannu kotoaan ja ripotteli leivänmurusia viitoikseen polulle, mutta linnut söivät ne ja siksi Hannu menetti ikuisiksi ajoiksi kosketuksensa luontoon.

Niihin aikoihin ruma ankanpoikanen löysi itsestään joutsenen, mutta löydettyään joutsenperheensä, se ymmärsi, että ankat olivat olleet itse asiassa aika leppoisaa seuraa verrattuna joutseniin.

Vuosia myöhemmin prinsessa Ruusunen heräsi linnassaan, mutta nähtyään sulkahattuisen prinssin, hän olisi halunnut jatkaa uniaan. Seuraavan vuoren takana Lumikin kurkkuun takertui omenan pala ja siitä lähtien hän vältteli kasviksia ja siksi kaunis vaalea hipiä muuttui lihanpunaiseksi akneeksi. Läheisessä metsässä Kultakutrin kurkkuun takertui puolestaan paha puuro ja siinä sivussa rikkoutui tuoli ja kun vielä piti nukahtaa liian pieneen sänkyyn, retkeili Kultakutri siitä lähtien vain ja ainoastaan Ikeassa, jossa aamupalalla tarjoiltiin ruotsalaisia lihapullia ja sänkyjä sai pidennettyä helposti ja halvalla mielensä mukaan.

Hammelin pillipiipari ratkaisi kaikkien ongelmat soittamalla huiluaan niin että kukaan ei sen jälkeen tohtinut lähettää enää ketään Euroviisuihin.

Lopuksi he saivat toisensa ja puoli valtakuntaa ja joutuivat käymään ankaria budjettineuvotteluita valtakunnan toisen puolikkaan kanssa. Siispä he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ja kärsivät kauhean kivuliaan kuoleman.

Olipa kerran, mutta ei ole enää. Jospa sittenkin oli, eikä sittenkään.

Näin puhui Zarahustran vatsa oksennustaudissa. Herätkää, nauttikaa jääkaapin antimista ja olkaa valppaina, sillä parasta ennen päivämäärä tulee.

-

Kulissien takana teetä ja shamppanjaa

2009-01-18T20:10:00.013+02:00

-

Halusin nähdä meren. Otin junan alle ja tervehdin silmiinkantamatonta jään kohmettamaa suuruutta. Äärettömän äärellä en tuntenut itseäni vähäpätöiseksi. Olin osa suurempaa. Luisuvia askeleitani kannateltiin.

Halusin tuntea itseni kevyeksi. Lähdin uimaan. Kelluin kauniiden kaarien alla. Tunsin itseni enemmän kuin terveeksi. Jokainen solu ja säie huokui keveyttä. Veden alla syleili hiljaisuus, josta olin kotoisin.

Halusin jakaa hetken. Söin hitaasti aamupalaa ihmisen seurassa, joka oli siinä eikä toisaalla. Hän ei katsonut läpi vaan kohti. Teekuppi oli tarpeeksi iso ja toi mieleeni mummon. Ikkunasta näkyi jäähyväissuudelma.

Halusin kurkistaa toisten makeaan elämään. Kävelin elokuvateatteriin ja söin pimeässä käsintehtyjä konvehteja. Maistoin shamppanjan ja vadelman. Maistoin tuntemattoman. Pimeästä katsoen toisten elämä näytti valoisalta. Lopputekstien aikaan toisten onni oli tarttunut minuun.

Halusin käydä korkealla. Matkustin vuoristojunalla. En ymmärtänyt mitään, mutta silti minua ymmärrettiin. Kumarsin Buddhapatsaalle lumen ympäröimässä tyhjässä temppelissä ja kuulin kellon soivan. En tiennyt mihin uskoa, mutta sillä ei ollut oikeastaan väliä. Tunsin, että minuun uskottiin.

Halusin ymmärtää elämää. Istuin ja kuuntelin viisasta naista. Hän tunsi kauniit sanat ja kirosanat ja osasi käyttää molempia tarvittaessa. Hän osasi nauraa ääneen tukaluudelle. Hän ei vähätellyt onnea.

Halusin nähdä kauneutta. Vein ajatukset pakkaseen, tamppasin, tuuletin ja jätin rumat hankeen makaamaan. Tiesin, että kevään koittaessa ne olisivat hautautuneet maan uumeniin ja muuttuneet mullaksi.

Halusin oppia mikä on tärkeää. Jouduin opettamaan sitä toisille ja opin eniten itse.

Tajusin kuinka vapaa sitä on. Tekemään mitä tahansa. Ajattelemaan mitä tahansa. Valitsemaan mitä tahansa. Olemaan onnellinen ja osallinen.

Enkä suostunut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka tiesin, että naapurin yksinhuoltajaäiti ei päässyt kävelylle ennen puolta yötä jolloin lapset viimein nukkuvat.

Joku kysyi suunnitelmiani. En tiennyt mitä vastata. Sana tuntui vieraalta, liian ahtaalta ja kapealta.

Tiesin vain, että jokainen päivä oli kasvua kohti kauniimpaa, kohti viisaampaa. Tiesin vain, että aikaa ei voinut tuhlata. Tiesin vain, että mikään ei olisi peruuttamatonta. Tiesin vain, että mikään ei olisi turhaa. En tiennyt, mistä ajatukset olivat kotoisin. En välittänyt.

Olin kiitollinen hetkestä jolloin verhoa raotettiin ja näin kulissien taakse.

-

Mies joka matkusti Mihintahansa

2009-01-11T14:29:00.014+02:00

-

Yksi mies kävi kylässä. Siellä kylässä sille miehelle annettiin valokuva-albumi ja sitten sen miehen kahvikuppi täytettiin maisemilla ja muistoilla. Kotiin palattuaan se mies tajusi, että sillä ei ollut mitään mitä muistella. Kahvipannussa oli pelkkää litkua.

Siksi se mies meni kamerakauppaan ja osti kameran. Sitten se meni matkatoimistoon ja varasi liput Mihintahansa.

Ensin se mies lähti kiipeämään Fuji vuorelle. Puolessa välissä sitä vastaan tuli riisihattuinen nainen. Se nainen sanoi sille miehelle, että ei kannata kiivetä pidemmälle. Vyöryissä voi kuolla. Se mies kiitti sitä naista ja otti muistoksi valokuvan naisesta ja Fujista. Sitten se palasi kipinkapin alas.

Seuraavaksi se mies vuokrasi jollan ja päätti meloa sillä läpi Niagaran. Juuri kun se mies oli vasta saavuttamassa pauhaavan putouksen, huitoi vanha ukko rannalla ja huusi sille miehelle, että Niagara oli tänään pahalla tuulella ja söisi vieraan suuhunsa. Mies meloi kipinkapin rantaan, kätteli kiitollisena varoittajaansa ja otti kuvan ukosta muistoksi.

Sitten oli vuorossa Etelänapamantereen ylitys. Mies lähti reippain mielin koirien vetämän retkikelkkansa kanssa matkaan. Keskellä jäätikköä miehen eteen ilmestyi pingviini, joka viittoi miehelle, että tämän pitäisi palata joutuin lähtöpisteeseen, sillä muuten pakkanen purisi mieheltä kaulavaltimon katki. Mies tarjosi pingviinille kiitokseksi purkkisardiineja ja otti tästä muistoksi kuvan ennen kuin käänsi kipinkapin kelkkansa.

Viimeisenä mies halusi nähdä valtameren syvimmän haudan. Mies vuokrasi sukellusveneen. Päästyään pimeän meren uumeniin, hän vaihtoi sukeltajan varusteet ylle ja lähti kurottamaan kohti pohjaa. Pimeässä vedessä merenneidot piirittivät miehen ja käskivät miestä palaamaan sukellusveneeseensä. Muuten mies joutuisi pohjamustekalan lonkeroiden kuristamaksi. Mies kumarsi kunnioittavasti merenneidoille ja pyysi heidät ryhmäkuvaan. Sitten hän kauhoi kipinkapin turvaan sukellusveneensä uumeniin.

Kotiinpalatessaan mies poikkesi valokuvaajalla teettämässä kuvat sekä kirjakaupassa ostamassa itselleen albumin. Albumin kannessa oli pitkäkaulainen kurki levittämässä siipiään Fuji-vuoren huipulla.

Kotona mies otti esiin paperiliiman ja kääri albumin pois muovista. Jännittyneenä mies avasi kuvakuoren. Siinä olisivat hänen muistonsa Mistätahansa. Valokuvat olivat kuitenkin kummallisella tavalla epäonnistuneet. Kaikissa kuvissa jotain oli siinä linssin ja kuvattavan välissä.

Ensimmäisessä kuvassa ei ollut riisihattuista naista, vaan mies itse käsi varoittavasti pystyssä. Toisessa kuvassa ei ollut vanhaa ukkoa huitomassa Niagaralla vaan mies itse huolestuneen näköisenä. Kolmannessa kuvassa ei näkynyt merkkiäkään pingviinistä, vaan mies itse astumassa pelastusrekeen. Neljännessä kuvassa merenneidot eivät hymyilleet kaihomielisesti, vaan kuvassa näkyi mies itse kasvot hapenpuutteen vääristäminä.

Mies ei oikein osannut selittää, mitä oli tapahtunut. Hänen muistonsa olivat hajanaisia ja kuvat vääränlaisia. Kameran linssi oli kuvannut kuvaajaansa. Jokaiseen kuvaan oli ikuistettu pelon kasvot. Miehen kasvot.

Matkasta viisastuneena mies varasi uuden matkan Jokapaikkaan. Sillä kertaa mies jätti kameran kotiinsa. Sillä kertaa mies ei kääntynyt reitiltään, jos joku toinen niin tahtoi. Sillä kertaa mies kuunteli, kiitteli, kätteli, kumarsi ja hurmasi, mutta jatkoi sitten aina kipinkapin eteenpäin. Näytti pelolle selkänsä. Sillä kertaa mies kiipesi Fujin huipulle, lasketteli alas Niagaraa, ylitti Etelänapamantereen ja sukelsi merenpohjan syvimpään hautaan.

Kotiin palattuaan mies istui onnellisena sohvallaan. Kahvipannun litku maistui mahtavalta, vaikka sillä kertaa albumin sivut olivat jääneet tyhjiksi ja muistot poimimatta maailmalle. Mutta mies ei ollut tästä harmissaan, sillä hän oli jättänyt matkatessaan palasen sieluaan Jokapaikkaan. Mies saattoi palata Mihintahansa koskatahansa.

-

Tyttö jolle satoi rakkautta

2008-12-21T11:17:00.014+02:00

-

Olipa kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista ja sen tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta.

Mutta se rakkaus ei koskaan tavoittanut sitä tyttöä. Sen tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin se kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt sen tytön sydämeen asti.

Se tyttö ei itse nähnyt sitä kupua. Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.

Se tyttö ajatteli, että siinä oli jotain vikaa. Se tyttö tunsi, että sille ei kuulunut rakkaus. Ihmiset yrittävät vakuuttaa sille tytölle, kuinka rakastettava se oli. Ne soittivat sen tytön ovikelloa ja jos se tyttö ei avannut ovea ne ihmiset työnsivät sitä rakkautta oven alitse. Mutta se tyttö ei nähnyt eikä kuullut. Se kupu peitti kaiken. Pikku hiljaa ne ihmiset sitten väsyivät.

Yksi poika ei väsynyt. Se jaksoi pommittaa sitä näkymätöntä kupua lentosuukoilla. Se poika jaksoi lähettää sille tytölle rakkauskirjeitä vaikka sillä ei ollut edes osoitetta. Se poika jaksoi kirjoittaa sen tytön huurtuneisiin ikkunoihin rakkausrunoja. Se poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet.

Se tyttö ei voinut käsittää, mitä se poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Se tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta se poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.

Se poika tiesi jotain mitä se tyttö ei tiennyt. Se tiesi, että oli tarkoitus, että se tyttö ja se poika kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Sen pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Sen tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät.

Mutta se kupu pilasi kaiken.

Se poika tiesi, miten se kupu lähtisi pois. Mutta se ei voinut kertoa sitä sille tytölle, koska sellaiset kuvut lähtevät vain, jos joku haluaa itse sen lähtevän. Niinpä se poika sitten vain rakasti ja oli hiljaa. Se oli tosi kärsivällinen poika.

Kerran se poika keksi alkaa teipata niitä lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä siihen kupuun kiinni. Siitä se tyttö huomasi, että jotain tapahtui, kun se ei enää oikein nähnyt kunnolla. Sen maailmaan alkoi tulla kummallisia läiskiä. Lopulta se poika oli rakastanut sitä tyttöä niin paljon, että se kupu oli täynnä niitä suukkoja ja kirjeitä. Se tyttö ei sitten nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään. Se kuuli vain sen pojan äänen, kun se kulki siinä sen vierellä.

Silloin sen tytön maailma pimeni.

Se tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli surullinen. Se poika tarjosi sille kättään, josta voisi pitää kiinni, ettei se tyttö törmäisi mihinkään. Mutta se tyttö kieltäytyi ottamasta kiinni sen pojan kädestä. Se halusi lähteä harhailemaan yksinään sokeana.

Se poika tuli siitä aika surulliseksi, mutta se seurasi sitä tyttöä salaa. Se pysyi kuitenkin tarpeeksi kaukana ja rakasti vaan etäältä niin että se tyttö ei huomannut. Se poika ei auttanut, jos se tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Se tiesi, että sen tytön piti saada kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Siitä oli kuitenkin kauheaa katsella sitä törmäilyä. Se näki kuinka sitä tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen, mutta se ei voinut tehdä mitään.

Joskus se poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen sitä tyttöä. Sen pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi se avasi sille tytölle ovia salaa. Joskus se pysäytti liikenteen, että se tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus se poika soitti tuulikelloja, jotta se tyttö kuulisi muutakin kuin kolinaa.

Yhtenä päivänä se tyttö oli juoksemassa junaan, kun se törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Siltä tytöltä meni taju kankaalle. Se poika oli juossut sen tytön perässä. Se poika pelästyi, että sille tytölle kävi nyt pahasti.

Mutta ei sille tytölle käynyt yhtään pahasti. Kun se avasi silmänsä, se näki kirkkaasti. Siinä törmäyksessä se kupu oli särkynyt. Siinä törmäyksessä sen tytön sydän pääsi vapaaksi. Kaikki sen saama rakkaus tulvahti sinne sydämeen. Kaikki ne pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille.

Se tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä ne kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi rakkausrunoja ja savupiipuista satoi suukkoja.

-

Saa ottaa kahvipöydästä niin montaa sorttia kuin haluaa

2008-12-15T19:37:00.017+02:00

-

Olipa kerran maa, jossa kaikki saivat syödä, mitä halusivat ja mitä tykkäsivät. Siellä sai 'tykätä' eikä kaikkien tarvinnut 'pitää'. Kiinankaalin ja hillosipulin saattoi jättää surutta lautaselle. Siellä maassa sai juosta pitkillä käytävillä ja piirtää ikkunaan räällä räntäsäällä. Siellä maassa sai liimata hohtavia tarroja kaikkiin virallisiin papereihin. Sitten niitä papereita sai hukata niin paljon kun ikinä halusi. Kukaan ei koskaan tullut kysymään minkään paperin perään.

Siellä maassa sai mennä istumaan komeroon kokonaiseksi viikoksi. Komerossa sai sytyttää kynttilän ja lukea kirjaa säkkituolissa ilman että kukaan keskeytti.

Siellä maassa sai ottaa kahvipöydästä niin montaa sorttia kuin halusi. Kursailematta. Siellä sai mennä murustelemaan pöydän alle ja rakentaa majan olohuoneeseen näköalapaikalle.

Siellä sai nousta seisomaan käsillään, jos ei jaksanut istua. Siellä sai sanoa kiitos ja anteeksi silloin kun siltä tuntui. Siellä sai olla sanomatta. Siellä sai laittaa kädet korville, jos ei halunnut kuunnella. Siellä sai kulkea lakki päässä sisätiloissa ja syödä paksusti voideltua patonkia kirkoissa.

Siellä maassa sai suudella sellaisia, jotka näyttivät suudeltavilta. Siellä sai sanoa minä rakastan ilman että siitä tehtiin kohtuutonta numeroa. Siellä sai juhlia syntymäpäiväjuhlia silloin kun siltä tuntui. Siellä sai järjestää hautajaisia silloin kun siltä tuntui.

Siellä maassa sai ottaa päiväunia aina silloin kuin väsytti. Sinne oli järjestetty joka paikkaan tyynyjä ja peittoja sitä varten.

Siellä maassa sai kulkea pehmeäpohjaisia hiekkateitä, sillä asfaltti oli kovasti kortilla. Siellä sai kulkea punaisia päin, sillä värillä ei ollut niin väliä. Siellä sai kävellä liukuportaita väärään suuntaan, sillä vastavirtaan kulkeminen oli vaihtoehto muiden joukossa.

Siellä maassa sai luovuttaa jos ei jaksanut. Siellä maassa sai jättää kesken, kun oli alkuun päässyt. Siellä maassa sai palata alkuun, jos oli mennyt liian pitkälle. Siellä maassa sai mennä oikotietä loppuun, jos ei jaksanut alusta alkaen kulkea koko matkaa.

Siellä maassa ei ymmärtäminen ollut kovin arvossaan. Siellä maassa ei joutunut edes väärinymmärretyksi. Siellä maassa ei tarvinnut oppia ja omaksua. Siellä maassa vaan mentiin ja tultiin. Jostakin. Johonkin. Joksikin. Oltiin. Jokin.

Siellä maassa oltiin kuin taivaissa. Paitsi että taivaissa pitäisi kai olla kaunista ja rauhallista. Siellä maassa vain saisi olla.

-

Poika, jolla oli kaunis otsa

2008-12-10T20:57:00.010+02:00

Oli kerran poika, joka syntyi vuorten keskellä. Pojan kaksoisveli kuoli syntymähetkellä samaan aikaan, kun veli vetäisi keuhkoihinsa ensimmäisiä henkäyksiä. Sen kuolleen veljen energia siirtyi siihen toiseen veljeen. Siksi sillä pojalla oli kaksinverroin energiaa. Sillä pojalla oli myös tosi kaunis otsa.

Se poika oli todella reipas. Sillä oli niin paljon energiaa, että se ajan kulukseen siirteli vuoria. Siitä syntyi sitten sekasotkua ja vuorten asukkaat olivat kauhean vihaisia. Ne sanoivat sille pojalle, että se on paha poika ja kylän postimies pisti leiman sen kauniiseen otsaan, jotta se ymmärtäisi lähteä pois.

Se poika lähti reippain mielin pois sieltä vuorten keskeltä. Se vaelsi pitkään ja saapui autiomaahan. Tuli pimeää. Mutta ei sitä poikaa väsyttänyt, kun sillä oli niin paljon sitä energiaa. Niinpä se poika alkoi ihailla taivaan tähtiä. Se kurkotti niitä kohti ja poimi ne käsiinsä. Sitten se rakenteli taivaalle ihan uudenlaisia tähtikuvioita. Tähtitieteilijät olivat juuri pitämässä kokousta siinä lähellä ja ne raivostuivat sen pojan tekosista. Yksi tähtitieteilijä otti leiman ja painoi sen sen pojan kauniiseen otsaan. Sitten muut tieteilijät sanoivat, että se on paha poika ja käskivät sitä lähtemään pois.

Se poika lähti reippain mielin pois sieltä autiomaasta. Se vaelsi pitkään ja saapui meren rannalle. Aallot löivät korkealla ja se poika sukelsi niiden aaltojen sekaan. Se ui ja ui ja ui. Sen pojan voimat eivät loppuneet kesken, koska sillä oli sen veljen voimat apuna. Se poika alkoi sukellella ja löysi veden alta vanhoja laivoja ja niiden laivojen ruumista aarrearkkuja. Se poika alkoi sukellella aarteita sieltä vedestä ja kasasi niitä läheiselle autiolle saarelle. Kesken sukelluksen paikalle saapuivat museoviraston edustajat, jotka laittoivat leiman sen pojan kauniiseen otsaan ja käskivät sitä poistumaan alueelta. Siinä leimassa luki paha poika.

Se poika ui reippain mielin rantaan. Rannalla se istahti laiturille ja alkoi katsella kalojen polskimista vedessä. Siitä vedestä heijastui sen pojan kuva. Se poika näki siitä vedenpinnasta myös ne leimat, mitä sen kauniiseen otsaan oli laitettu. Se yritti pestä niitä pois, mutta ne eivät lähteneet millään.

Se poika jatkoi matkaansa reippain mielin kaupunkiin. Siellä oli paljon ihmisiä. Ne eivät tunteneet sitä poikaa, mutta osoittelivat kauniiseen otsaan painettuja leimoja. Ne ihmiset käskivät sitä poikaa lähtemään pois. Se poika olisi halunnut jäädä, mutta se ei voinut, koska ne toiset alkoivat heitellä sitä kepeillä. .

Se poika jatkoi matkaansa reippain mielin, mutta mihin tahansa se menikin, kaikki huomasivat ensin ne leimat ja häätivät sen pois.

Lopulta se poika saapui tulivuoren juurelle. Se oli kuullut huhun, että leimat lähtevät laavalla. Se poika kiipesi tulivuoren huipulle ja sukelsi sisään kraateriin. Se katosi ihan kokonaan. Se vuori alkoi jyristä ja hetken kuluttua sen vuoren uumenista lensi kaksipäinen punainen haikara.

Sen haikaran nähtiin lentävän vuorten keskellä. Tähtitieteilijät bongasivat sen autiomaassa yötaivaalta. Se liiteli myös merien ja autiosaarten yllä. Viimeisenä sen näkivät kaupungin asukkaat. Sitten se katosi kuun taakse ja samalla hetkellä kaikista maailman leimoista loppui muste.

Pelistrategioita

2008-12-07T10:03:00.014+02:00

-

Ihminen nakattiin nappulaksi shakkilaudalle. Käskettiin edetä läpi laudan haluamallaan tyylillä. Muuta ei ohjeeksi annettu.

Ihminen lähti matkaan. Kukin valitsi värinsä. Valkoisen tai mustan.

Valkoisen valinneilla oli helppo tie. He hyppelivät viistosti valkoiselta toiselle. Osa kiipesi ratsujen selkään ja matka taittui vauhdikkaasti. Valkoinen kuningaspari vilkutti iloisesti parvekkeelta matkaajille. Kivaa.

Mustan valinneilla oli vaikeampaa. He joutuivat kapuamaan tornien seiniä pitkin ja taistelemaan sotureita vastaan. Ratsut vikuroivat ja heittivät selästä juuri kun pääsi vauhtiin. Leveästi hymyilevät mustat kuninkaat vaikeuttivat matkantekoa väärillä valoillaan. Alkoi kuulua epistä. Itseppä valitsit, huusivat valkoiset viereisistä ruuduista.

Joskus valkoiset kuitenkin horjahtivat vahingossa mustalle. He eivät olleet varautuneet siihen. Olivat luulleet, että elämä on valkoisilla tanssimista. He järkyttyivät ja huusivat nyt epistä. Mustat nauroivat vahingoniloisesti takaisin. Osa valkoisista hyppäsi shokissa laudalta.

Mustat eivät horjahtaneet koskaan valkoisille. Mutta joskus joku päätti, että nyt riittää. Teki valinnan. Astui päättäväisesti suoraan tai sivulle. Ei enää suostunut menemään viistoon. Jatkoi matkaa valkoisilla.

Osa kävi valittamassa pelin tekijälle, että eikö ole väärin, että värit menevät sekaisin. Eivätkö valkoiset voisi palata omalle värilleen horjahdettuaan? Eikö mustien pitäisi pysyä omassa värissään?

Ongelma oli, että pelin tekijää ei löytynyt. Löytyi vain keltainen post-it-lappu, jossa luki, että palaan hetken kuluttua. Päivittäkää sääntöjä haluamallanne tavalla.

Siinä sitten yritettiin keksiä yhteisiä sääntöjä kaikenlaisissa komiteoissa ja unioneissa.

Välillä suuret joukot astelivat mustilla niin että oli suorastaan ahdasta. Tunnelma oli kaoottinen. Välillä taas joukoilla oli valkeita kausia ja meininki oli iloista ja kevyttä. Suurimman osan aikaa oli sitten tasaisesti väkeä sekä mustilla että valkoisilla. Mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Kaikki sooloilivat ja sotkivat toisten peliä.

Silloin taas juostiin valittamaan pelintekijälle. Mutta lappu oli edelleen luukulla. Pelintekijä ei ollut palannut. Se aiheutti turhautumista. Osa alkoi jopa syytellä, että pelintekijä oli vastuussa koko kurjuudesta.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, kukaan ei enää jaksanut juosta valittamassa. Todettiin myös, että yhteisiä sääntöjä on turha yrittää tehdä. Kukin pelasi joka tapauksessa omilla säännöillään ja kaikki aika menisi vain sääntörikkomuksista huomauttelemiseen.

Siispä päätettiin antaa mennä vaan.

Joku taivalsi koko matkansa mustilla. Joku päätti valita viimeiseksi askeleekseen valkoisen. Osa taas pisteli valkoisilla, mutta vaihtoi fiilispohjalta viime hetkellä mustaan. Joku taas eteni järkensä varassa saksalaisella järjestelmällisyydellä vuoroin mustalle ja vuoroin valkoiselle.

Osa seisoi neuvottomana kykenemättä päättämään seuraavia siirtojaan. Kun joku toinen sattui samaan ruutuun, he seurasivat tätä toivoen löytävänsä perille, mutta huomasivat pian eksyneensä ja pyörivänsä ympyrää. Osa peesasi epävarmuuttaan osa rakkauttaan.

Osa taas seisoi paikallaan siksi, että heidän kaikki aika meni toisten neuvomiseen. Osa käski astumaan valkoisille, osa taas neuvoi valitsemaan mustan. Välillä nämä helppoheikit huusivat toistensa päälle neuvoja sellaisella innolla, että huomaamattaan horjahtivat itsekin laatoiltaan.

Viimein pelintekijä palasi. Hän oli ollut lomailemassa.

Katsottuaan hetken menoa ja meininkiä, häntä hymyilytti. Hän totesi olevansa tarpeeton ja jatkoi matkaansa tuntemattomille teille. Viimeksi hänet nähtiin kiipeämässä maailman pienimmälle vuorelle.

LOPPU A

Pelilaudalla meno jatkui entisellään. Ihmiset horjahtelivat ruudusta toiseen. Ehkä se oli heidän tehtävänsä. Tulla itsekseen horjumalla. Peesaamalla. Sooloilemalla. Helppoheikit huutelivat neuvojaan, käskivät astumaan milloin mustalle milloin valkoiselle.

Eräänä päivänä koko lauta putosi nurinpäin lattialle ja kaikki nappulat vierivät minne sattui. Kukaan ei tullut siivoamaan sotkua, sillä pelintekijä vaelteli edelleen jossakin kaukomailla. Pikku hiljaa hämähäkit kietoivat pelilaudan nappuloineen seitteihinsä.
Ikuisuudessa lannistunut pöly alkoi leijua ilmassa.

LOPPU B

Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, yhä useampi löysi perille. Se ei johtunut säännöistä eikä helppoheikeistä. Horjahdukset vähenivät. Peesailut vähenivät. Sooloilijat vähenivät. Yhä useampi oli oppinut valitsemaan, minne astuisi seuraavaksi antamatta tunteen tai järjen sekoittaa askellustaan. Mustan tai valkoisen sijaan yhä useampi kulki rajavyöhykkeillä.

Eräänä päivänä pelilauta oli tyhjä.

-

Pingviinejä nähty Pohjoisnavalla

2008-12-04T18:28:00.009+02:00

-

Keksin hukanneeni paperin. Liian arvokkaan hukattavaksi. Siinä kohtaa suhteellisisuudentaju heitti häränpyllyä ja kadonneesta paperista tuli maailman tärkein dokumentti. Elinehto. Seitsemän oikein rivi. Ihmiskunnan testamentti. Ei auttanut, että joku sanoi, että sattuuhan sitä. Valmistauduin rämpimään selitysten suolla. Valmistauduin keksimään korvausvaihtoehtoja. Aloittamaan änkyttävän puhelinkierroksen. Sisäisesti olin haavanlehti.

Päätin kuitenkin viime hetkellä luottaa, että asiat sujuvat. Ryhdistäydyin ja pakotin ääneni reippaaksi ja rennoksi. Tulos oli, että en ollutkaan hukannut mitään. Paperia ei ollut koskaan hyppysiini edes annettu. Käsittämätöntä, mitä vääryyksiä aivot keksivät, kun niille antaa valtaa. Käsittämätöntä, miten asiat välillä kääntyvät ylösalaisin. Ikään kuin joku pieni jäynäkääpiö niitä pompottelisi oman mielensä mukaan.

Sain tuosta kaikesta virtaa loppupäiväksi. Ehkä se oli jäynäkääpiön pikkujoululahja. Hassua, että kaikkien paperipinojen tonkiminen ja penkominen kutistui kirpuksi, kun selvisi, että kaikki oli kunnossa.

Pitäisiköhän sitä hankkia personal mistaker. Sellainen, joka pistäisi tekemään sopivankokoisia virheitä, jotka ratkeaisivat sitten ihan hokkuspokkus ja tulisi hyvä mieli. Sellainen mistaker opettaisi luottamaan siihen, että kaikesta selviää ja mitään kamalaa ei tapahdu. Auttaisi selviytymään jyrän alle jäämisestä voittajana. Opettaisi paperinaruihin hirttäytymistä ja sukkahousuihin tukehtumista. Antaisi simulaatiotunteja maapallolta putoamisesta. Päämääränä ymmärtää, että ei täältä voi pudota. Kyykkyyn voi joutua menemään, mutta se on avaruudellisessa mittakaavassa kuitenkin aika pientä. Pitää polvet vetreinä.

Olen tänään avannut ikkunoita valinnan vapaudelle ja vastuulle. Siitäkin huolimatta että lunta tulee tupaan ja pyyhkijät eivät toimi. Tulkoon vaan. Vapaus ja vastuu. Voimasanoja. Niillä selviää umpihangessa. Matkalla pohjoisnavalle liputtamaan moraalin puolesta. Pois alta. Jääkarhut ja napatäit. Ja pingviinit. Siellä te kuitenkin jossain lymyilette, vaikka muuta väittävät.

Katketkoot sauvat, jäätyköön räkä. Viekööt pienet perkeleet havut ja suuret saatanat sukset. Tässä olla turhaan harjoiteltu jyrän alle jäämistä ja maapallolta putoamista.

-

Älä pidä kiirettä matkaa varatessasi

2008-11-30T14:27:00.029+02:00

Astun sisään kapeasta ovesta konttoriin. Kello ovessa helähtää. Puisen pöydän takana istuu virkailija. Hänellä on kiharainen harmaa tukka, joka kurottaa kohti kattoa. En ole ihan varma, onko hän mies vai nainen. Hänellä on harmaa villatakki. Ehkä hän on nainen. Toisaalta hänellä on miehen kädet.

Ilmassa leijuu savua. Ikkunasta tuleva valonsäde luo illuusion, että virkailijan tukka savuaisi.

- Hei, virkailija sanoo käheällä äänellä.

- Terve. Kiinnostuin tuosta ikkunassa olevasta mainoksesta. Olisin halunnut tietää vähän yksityiskohtia matkasta.

- Joo, se onkin hyvä tarjous, virkailija sanoo ja yskii samalla niin, että paperit kavahtavat pöydällä. Köhinän keskeltä hän jatkaa:

- Niin siinä on siis kaksi reittivaihtoehtoa, joista voi valita. Määränpäähän on sama.

- Miten ne sitten eroavat toisistaan?

- A-reitti kestää 466 päivää. Tarjolla on hienoja näkymiä vuoristojunissa ja hyväkuntoisia majataloja.

- Kuullostaa hyvältä, mutta kesto on kyllä vähän turhan pitkä.

- Sitten sinun kannattaa harkita B:tä. Siinä matka kestää 29 päivää.

- Siis mitä, samaan paikkaan alle kuukaudessa?

- Niin.

- Miten se B voi olla niin paljon nopeampi? Onko siinä joku lentokoneosuus tai luotijuna?

- Ei kun vaihtoehdossa B, reitti kuljetaan kontaten. Takaperin.

- Täh?

- Niin se menee. Se konttaaminen on sitten ihan tavallista konttaamista. Ei mitään välineurheilua. Tämä on tällainen luomuvaihtoehto. Polvisuojia ei sitten saa käyttää ja nukkuminen tapahtuu taivasalla. Virkailija keskeyttää lakonisen puhetulvansa ja yskii taas hartiat täristen.

- Kuullostaa järjettömältä! Miten on mahdollista, että junalla matka vie satoja päiviä ja omilla jaloilla matkaten samaan paikkaan pääsee alle kuukaudessa?

- Muistutan omilla jaloilla takaperin. Niin se vain on. Tämä on tietenkin huomioitu matkan hinnoittelussa.

- Niin toinen on sitten varmaan aika paljon kalliimpi?

- Juu. Vaihtoehto A on itseasiassa ilmainen. Se vie asiakkaalta vain aikaa. Reitti B:stä laskutetaan sitten se omaisuus mitä sinulla nyt on. Me myymme sen eteenpäin ja sinulle ei tule tietenkään mitään ylimääräisiä kuluja. Verottajan kanssa meillä on sopimus. Vakuutusta tälle B-reitille ei myönnetä. A-vaihtoehdossa on sitten täysivakuutus.

- Siis mitä? Konttaaminen ja taivasalla nukkuminen maksaa ja maisemajunat majataloilla ja vakuutuksilla ei maksa?

- Niin, se on tarkkaan hinnoiteltu. Niin ja muistuttaisin vielä, että kysymyksessä on siis takaperin konttaaminen.

- Kuule ihan sama. Eihän kukaan todellakaan rupea antamaan ropojaan päästäkseen konttaamaan ja nukkumaan taivasalla. Hullunako minua pidät?

- Konttaamaan takaperin. Niin valinta on sinun. Laitetaanko sitten siis mieluummin tällainen ilmainen paketti maisemavuoristojunaan?

- Odotas nyt hetki. Onko joku joskus valinnut tässä tilanteessa jotain muuta kuin reitin A?

- Monikin, mutta viime aikoina B on ollut vähemmän suosittu paketeista. Sitä kuitenkin lämpimästi suosittelemme.

- Suosittelette? Siis suosittelisitko minullekin B-vaihtoehtoa ihan vakavissasi?

- Ilman muuta. Se on laatumatka seikkailuhenkisille. Paljon mielenkiintoisempi ja todellisempi kuin tuo A-vaihtoehto.

- Siis ainoa laatu mitä tästä teidän vaihtoehdosta B löydän, on se, että matka kestää vähemmän aikaa. Jos siis tuo aikataulu pitää tosissaan paikkansa.

- Aikataulu pitää täsmälleen. A-reitti täsmälleen 466 päivää. B-reitti täsmälleen ja tasan 29. Se on kirjattu sopimusehtoihinkin. Ja toinen etu on tietenkin siinä, että pääset sitten B-reitin taitettuasi jatkamaan matkaa vuoristojunalla ilmaiseksi. Se lukee näkymättömällä musteella siellä mainoksen alareunassa.

- Hetkinen, siis mitä mitä mitä? Siis miten niin sen jälkeen ilmaiseksi vuoristojunaan? Sehän sisältyy jo tuohon A-pakettiin!

- Aivan, aivan. Otetaan ihan rauhassa. Ei hermostuta. Siinä on pientä päällekkäisyyttä ihan tarkoituksella. Että oppii erottamaan näennäisen todellisesta. Katsos A-vaihtoehdon valinneet palaavat takaisin alkupisteeseen yhä uudelleen ja matkaavat siis reitillä edestakaisin 466 päivän ajan. Siinä kyydissä et ryvety matkalla. Pysyt jotakuinkin entisellään. Pääset kyllä lopulta jatkamaan matkaa, mutta vähän hitaammalla aikataululla. B-vaihtoehdossa joudut sitten kulkemaan hampaat irvessä, kitumaan ja taistelemaan. Siinä luot nahkasi. Palat isolla liekillä. Kuljet raastimen läpi. Muutut. Tulet itseksesi. Mutta sen jälkeen sinä pääset jatkamaan matkaa eteenpäin vuoristojunalla heti 29 päivän kuluttua. Eteenpäin - edestakaisin. Sama määränpää, mutta reissuilla on eroa.

Mutta nyt siis minkälainen lippu sinulle siis saisi olla? A vai B? Suosittelen edelleen tuota B:tä.

- ?

- Mieti ihan rauhassa. Tämä tarjous on voimassa... pieni hetki, tarkistan täältä sopimusehdoista... Juu ei hätää, valitsemassasi kohteessa tarjous näyttää olevan voimassa vuoteen 20... tai siis kuolinpäivääsi asti. Eli ota aikaa ja suunnittele ihan rauhassa elämäsi matka. Maistuisiko sinulle tässä välissä vaikka kuppi kahvia tai teetä?

Poika joka oli yksinäisten sukua

2008-11-26T20:27:00.017+02:00

-

Yksi poika halusi olla yksin.

Se hankki talon meren rannalta. Se asui siellä talossa ja teki kaikenlaista sellaista mitä voi tehdä yksin.

Se söi joka päivä lakritsijäätelöä suoraan paketista. Se ei vastannut puhelimeen silloin kun sitä ei huvittanut. Se pyydysti lumihiutaleita lasipurkkiin ja kasvatti niistä kuurankukkia.

Kerran se kuunteli kuinka aallot juttelivat siellä meressä. Se poika alkoi jutella yhden aallon kanssa. Se oli sellainen siniaalto. Se siniaalto kertoi sille pojalle salaisuuksia yksinäisyydestä. Se poika kuunteli.

Se poika sai tietää, että jotkut olivat syntyneet yksinäisiksi. Sellaiset olivat kuulemma yksisarvisten sukua. Sellaisten tehtävänä oli maailmassa kerätä talteen sellaista mitä muut eivät näe.

Siihen tarvittiin silmiä, jotka eivät takertuneet ja omistaneet. Silmiä, jotka näkivät kauas meren aaltojen lomitse ja syvälle kiven sieluun. Sellaiset silmät eivät katsoneet heijastaakseen itseään.

Sellaiset silmät kasvoivat yksinäisyydessä. Se poika oli kasvattanut itselleen sellaiset silmät.

Se poika osti haitarin ja alkoi soittaa. Se ei kuitenkaan soittanut nuoteista. Se soitti silmistään.

Yksi posteljooni toi sen pojan talon rappusille aina torstaisin paketin jäätelöä. Kerran se posteljooni kuuli kun se poika soitti. Se posteljooni koputti sen pojan oveen ja pyysi sitä poikaa soittamaan torille.

Se poika meni sinne torille ja alkoi soittaa. Sen pojan ympärille kerääntyi paljon ihmisiä. Niiden yläpuolella alkoi lennellä pikkupääskysiä ja ilmalaivoja.

Ne kaikki kuulivat ja unohtuivat suruunsa.

Mutta se oli sellaista hyvää surua, joka syntyy yksinäisyydessä ja meren pohjassa. Sellaista surua joka avaa silmiä ja saa muistamaan sen mikä oli kerran ja on yhä totta.

-

Ilmaisia saunavuoroja kaikille halukkaille

2008-11-23T00:09:00.017+02:00

-

Egyptiläisillä oli kuulemma muinoin mukava testi noviiseille. Oppilas pistettiin altaaseen, missä oli haita. Kokelaalle kerrottiin toki etukäteen, että pääsee haiden kanssa sukeltelemaan, että ymmärtäisi sitten siellä pimeässä lilluessa kenen hampaaseen tuli törmättyä. Tehtävänä altaassa oli löytää reitti ulos pimeässä veden läpi. Kun oli selviytynyt kokeesta, noviisi saattoi vähän röyhistää rintaa rohkeudelleen.

Vähän toista kuin meidän ylioppilaskirjoitukset velvollisuudentuntoisine vessavalvojineen. Saisikohan haitestillä valkolakin brandin virtaviivaistettua?

Egyptissä homma meni altailla niin, että noviisi lähti liikkeelle paikasta A ja nousi aikansa paniikissa pimeässä hapuiltuaan nerokkuutensa turvin pintaan aukosta B. Onnellista oli, että reitillä A-B ei haihin törmännyt altaan rakenteen takia. Mutta tätähän noviisi ei toki tiennyt eli pelko oli siellä matkassa. Kun sitten pää pulahti pintaan kohdassa B, adrenaali virtasi ja ilo oli ylimmällään. Selviäminen. Voittaja.

Jekku oli siinä, että noviisi pistettiin tukka märkänä tulikokeeseen heti uudestaan ja sanottiin, että B:n sijaan pitikin etsiä exit-C. Sitten ei ollut enää kivaa, kun piti lähteä uudestaan painimaan pelon kanssa, jonka luuli juuri selättäneensä. Se oli taas siinä ja entistä karmivampana. Juuri kun oli jo juhlinut. Syönyt hengessään voileipäkakkua. Ei muuta kun taas uppoamaan ja hukkumaan. Uusinnassa oli sitten niitä haitakin reitillä. Sellainen, joka nousi ylös happivajeissaan aukosta C, saattoi jatkaa elämää siitä lähtien kevein askelin. Pelkoja tieltään kevyesti neppaillen.

Mitenköhän kävisi meikäläisille vastaavassa tilanteessa näin parin tuhannen vuoden viiveellä? Jos rauhoittavia, muovihaita tai lisähappea ei olisi tarjolla. Minkälainen olisi selviytymistahto ja -kyky? Millainen olisi itsekuri ja usko?

Vai täristäisiinkö kaakelilla hartiat lysyssä ja pyydettäisiin kauniisti, että voisikohan sitä lähteä etukäteen saunaan lämmittelemään. Seliteltäisiin, että uimahousut jäivät ikävä kyllä kotiin.

Pelkojen kohtaaminen saa voimaan pahoin. Samalla kuitenkin ne poistavat ihmisestä kuonaa ja saavat tuntemaan terveyttä. Niiden väisteleminen sairastuttaa. Tositilanteessa aika moni meistä laittaisi kuitenkin mieluummin päänsä pensaaseen ja varaisi ajan tohtorille. Vaihtaisi peloissaan terveyden sairauteen.

On kiva velloa ajatuksissa, että elämä on kurjaa. On kiva käyttää siihen paljon aikaa ja energiaa. On kiva, kun saa kavereita paijaamaan päätä, kun elämä potkii. On kiva, kun saa maailman polvilleen kanssaan. On kiva rakentaa oman elämän itkumuuria pala palalta ja kutsua väki joukolla hautaamaan elävältä. Se saa tuntemaan olevansa elossa. Olemaan tärkeä. Siksihän me täällä olemme. Lisätäksemme tunnetta itsestämme. Siksi kärsimme, kituutamme ja painamme päämme. Muiden tuella ja lohdulla sitten hilaamme päätä vähän pystympään. That´s it. Siinä kaikki? Keräätkö plussapisteitä? Bonuskortilla ylimääräinen päänsilitys.

Paijatkaa lisää vaan. Ymmärtäkää. Kannustakaa. Tarjotkaa kipulääkettä. Tsempatkaa. Minä olen uhri. Reppana. En jaksa. En pysty. Ottakaa te muut vartiovuoro. Laulakaa kuorossa, mikä sul on jänönen kun et enää hyppele. Eihän minulla pololla ole vastuuta mistään. Minä jaan teille täältä vähän ankeutta, että ymmärrätte minua. Jumitan tässä vain ja raportoin kuinka kauheaa tämä kaikki on.

Kun tarkoitus katoaa, tyhjyys tekee tilaa. Sairaus ottaa vuoteensa ja kävelee. Oviemme taakse. Soittaa ovikelloa ja odottaa kunnes ovi aukeaa. Kättelemme. Tervetuloa. Täällä on tilaa. Valtaa niin paljon alaa kuin haluat. Tulen peiton alle kanssasi. Syleillään toisiamme tämä yö ja seuraava. Sitten saat mennä... tai jää sittenkin. Olen jo tottunut sinuun. Tunnut ystävältä. Ja nyt voidaan jättää tästä luokituksesta tosisairaat ja teho-osastot pois. Sairaus on todellista sille, joka siitä kärsii. Tarkoituksena ei ole väheksyä tai istua kenenkään rintakehän päällä.

Kymmenisen vuotta taaksepäin kaikki alkoi olla sairaan kaunista, sairaan siistiä, ihan sairasta, sikasairasta. Teepaitoihin koodattiin sairauksia. Sairaus oli in.

Sairaus on in. Ystävä. Tautiluokituksia ropisee. Itsehoitolinkit klikataan auki yön pimeydessä. Ryhmät kokoontuvat istumaan sairauden ympärille. Tohtori Toloset hymyilevät passikuvissa maireasti.

Terveys puetaan sairauteen. Sairaasta tulee terveyttä.

Hätä on suuri. Kipu on suuri. Välillä niin suuri, että siitä voi tehdä kotelon. Muuttaa sairauden sisälle niin kuin japanilaiset kapselihotelleihin. Mukavaa on, jos saa hotellin täyteen kapselikavereita. Ei tarvitse yksin ulvoa elämäänsä.

Lääketehtaiden päämääränä on virallisissa strategioissa pitää ihmiset terveinä ja taata pitkä elinikä. Kokouspöytien tuolla puolen mustissa mapeissa todellisena tavoitteena loistanee kutenkin ihmisten pitäminen elossa mahdollisimman pitkään, mutta samalla sittenkin mahdollisimman sairaina. Se on paljon taloudellisempaa pillerinpyörittäjien bisneksessä kuin terveys. Eikä taida olla kauhean vaikea viedä visiota läpi. Me ihmiset kun osallistumme reippain mielin sairaustalkoihin.

Taantuman kolkuttaessa ovella täytyy saada ihmiset sairastamaan tuplateholla, jotta myynti ei laskisi. Siksi kaikki jutut ihmisten hyvinvoinnin laskusta on hyväksi. Me uskomme ja juoksemme. Lääkärit saavat leimata reseptejä muste roiskuen.

Toipumisestakin on tullut sairauden juhlaa. Ikiliikkuja, johon liittyy itsetarkkailua ja vajoamista. Tervehtymistä toki siinä sivussa, mutta seuraavaa vajoamista odotellessa. Sairaus on se, mikä pitää meidät elossa. Siitä riittää raportoitavaa ja päiviteltävää. Siinä voi kellua, se kannattelee, antaa selityksen maailmankaikkeudelle.

Sairaskertomusten takana mellastaa pelkojen armeija: merkityksettömyys, heikkous, osattomuus, rakkaudettomuus, kuolema. Ne valtaavat sohvat ja mielet, vastaanotot ja käsilaukut. Niillä on tehokkaat hyökkäysstrategiat ja puolustus on pian murrettu. Ne saavat unohtamaan sisimmän ja tarkoituksenmukaisuuden. Ehkä ne lensivät aikaa sitten jonkun diagnoosin matkassa. Lopulta terveyskin antautuu riittävän pommituksen jälkeen. Se muuttaa jonnekin kauas keskeltämme kuoleman tavoin. Kohta siitä nähdään vilaus enää vain lauantai-iltaisin Avara luonto -dokumenteissa. Ihmeellinen matka - Terveitä Tiibetissä.

Mikä siis neuvoksi? Ottaisiko tuplaspurtin hyödyllisyys- juoksupyörässä? Polkisiko kuntopyörällä Tampereelle ja takaisin? Kurkottaisiko käden purkkiin, nappaisi kapselin kurkkuun? Mitä tahansa, mikä saa unohtamaan hetkeksi tyhjyyden ja sen että haiallas on auki 24h vuoden jokaisena päivänä. Ajatus kirkastuu hetkeksi, pysäyttää pelkomme. Saa meidät tuntemaan elämää. Vauhtia. Saa meidät tuntemaan rakkautta. Mutta se haihtuu. Kirkkaus vetäytyy. Pian olemme taas yksin sameassa. Maailma hidastuu. "Sä et kelpaa", kaikuu päässämme. Nenä alkaa vuotaa. Rintalastaa ahdistaa. Värit haalistuvat. Hait alkavat uida lähellä. Haistamme niiden tuoksun.

Ei mennä veteen. Ei uskalla mennä sekaan. Kohdata haita. Kramppaa. Kolottaa.

Ei muuta kun kipin kapin saunaan lämmittelemään. Lauteilla on aina tilaa. Sieltä ei kukaan äänestä pos. Siellä on mukavan lämmin köllötellä ja odotella. Harjoitella mielikuvissaan kilpikonnakelluntaa.

Joskus sitten kokeillaan sitä veteen menemistä. Kastetaan varpaat ja hytistään kylmässä. Kahlataan pikkuisen. Ja tullaan pian pois. Parasta on, jos joku odottaa pyyhe levitettynä ja kuivattelee meidät. Paijaa päähän ja sanoo: " Voi reppanaa, ei sun tarvitse sinne mennä, jos se tuntuu pahalta. Mennään ikkunan taakse munkkikahville ja katotaan siellä kun toiset uivat." Askel kevenee ja voi leikkiä, että ei koskaan siellä altaalla ollutkaan. Huijata pikkuisen itseään suupielet sokerissa.

Pelot pyörittävät elämän karusellia. Saavat meidät katsomaan kieroon itseämme. Saavat meidät sairastumaan. Vaatii itsekuria ja luonteen lujuutta katsoa niitä silmiin. Mennä kerta toisensa jälkeen altaaseen, kunnes tie on selvä.

Mutta kun joku voi purra... Syödä suihinsa. Ja sinne joutuu menemään taas ja taas.

Vielä katsaus Egyptiin: Oppilaille ei koskaan kerrottu, että ne hait oli ruokittu etukäteen niin kylläisiksi, ettei niitä enää kiinnostanut kenenkään raajojen popsiminen. Olisi siis voinut ihan rauhassa kelluskella ja tutkia niiden hammasvälejä.

Ei muuta kun heittämään lisää löylyä ja tunkemaan vihdat korviin. Ettei vaan kuulla, että tuli myytyä sielu illuusiolle.

Vai...

kuka eka avannossa?

-

Pullonpohjia

2008-11-18T22:31:00.025+02:00

-

Kotikotona kirjahyllyn päällä meillä oli lasipullo, johon oli jotenkin ihmeellisesti värkätty sisälle pokasaha. Ystäväni kotona oli vastaavanlainen tekele, mutta sisällä oli rukki.
Designia sodanjälkeisestä Suomesta.

Miksiköhän on kiva tunkea asioita pieniin lasisiin tiloihin? Pullottaa mahdoton.

Eräs ystäväni sai appiukolta lasipallon, jossa hötkyttämällä liitelee lumihiutaleita. Appiukko oli viritellyt pallon sisälle kuvan ystävästäni ja tämän siipasta. He lilluivat kaulaansa myöten nesteessä, joka lasin lisäksi vääristi mielenkiintoisesti kasvojen mittasuhteita. Ja hiutaleet pöllysivät. Lahjansaajien reaktio oli kuusen äärellä taattu. Miks hämmästyitte säihkähtäin.

Äiti sanoi aina katsellessaan komeita miehiä Dallasissa ja Dynastiassa, että voi kun tuon sais pulloon. Muistan pyöritelleeni pokasahapulloa käsissäni ja miettineeni, että miten se mies sinne pulloon pantaisiin ja viihtyisikö se siellä. Miten miestä ruokittaisiin? Pieniä lauantaimakkaran palasia ja pullanmurusia sekä maitoa. Silloin en toki tiedostanut oluen olemassaoloa.

Nyt isona en haluaisi laittaa ketään pulloon, mutta haluaisin pullottaa tunteen. Sellaisen kevyen onnellisen pöhnän. Hiutaleenkevyeen heijastuksen. Rakastuneen nonparellin. Läpikuultavan huopatossun. Onnellisen rusinan. Pullottaisin pahan päivän varalle ja ottaisin huikkaa silloin kun askeleet horjuvat niin että tekee mieli jäädä hankeen makaamaan.

Ongelmakeskeisyys vai onnikeskeisyys? Valintaa vai vaihtoehdottomuutta?

Ihan kiva, mutta kun, jos vain, kuule älä sä ala mulle, tietäisitpä mitä tänäänkin, helppohan sun on, kuule tässä elämässä auta, diipadaapaa, hörhö mikä hörhöö, mikä mursu sä oot, vitu mee käymään Korsossa...

Vaikka asiat ovat levällään ja pullasta ei löydy rusinoita, tuo kaikki kutistuu kukkaruukkuun. Tunne kutistaa. Räjäyttää maan rakoon. Tunnekkin on levällään. Se leviää. Hyökyy yli äyräiden sisällä ja ulkona.

Voisin kannatella vuoria. Voisin liukastella banaaninkuoria. Voisin halata joulumuoria. Voisin vetää ilman viivotinta viivasuoria. Voisin keksiä vielä kömpelömpiä ilmaisutapoja. En ole huolissani mistään.

Miltä tuntuisi räpiköidä, jos tietäisi ettei voi upota? Alkaisiko sitä ajatuksen voimalla uida sulavasti.

Miltä tuntuisi hypätä, jos tietäsi, ettei voi sattua. Alkaisiko sitä viihtyä korkeimmilla ja huterammilla paikoilla?

Miltä tuntuisi rakastaa, jos tietäisi, että se on täydellistä semmoisenaan? Alkaisiko sitä käkättää keskeneräisyydelle?

Miltä tuntuisi kuolla, jos tietäisi että se on andata-retorno, meno-paluu, taivaaseen ja helvettiin heiluriliikenteen hengessä. Alkaisiko sitä taantua vai kasvaa - vai tanssia haudoilla?

Miltä tuntuisi tuntea, jos tietäisi, että siihen on oikeus? Alkaisiko sitä kasvattaa tunteita pienissä kukkaruukuissa. Istuttaisi sitten taimia metsiin ja vuorille. Järjestäisi sadonkorjuujuhlia, joissa tanssittaisiin posket punaisina tanhua ja tangoa.

Tunnistaisi toisissa itsensä ja itsensä toisissa. Katsoisi maailmaa pullonpohjalaseilla. Vaeltaisi päiväntasaajan ympäri omissa ajatuksissaan.

Lähettäisi pullopostia kaikille maailman autioille saarille, joissa joku odottaa, että joku tulisi.

-

Tyttö joka näki

2008-11-13T22:08:00.003+02:00

-

Yhdellä rumalla tytöllä oli sellaiset silmät, että se näki vaan rumia asioita. Se ei ollut ikinä nähnyt mitään kaunista missään.

Kerran se ruma tyttö tapasi pojan, jolla oli sellaiset silmät, että niillä näki vain kaunista. Se ruma tyttö halusi katsoa koko ajan sitä poikaa silmiin, kun sen pojan silmistä heijastui kaikkea niin kaunista.

Yhtenä päivänä sen pojan silmissä näkyi vaan pelkkää pimeää, kun se poika olikin sokea. Koska ne olivat kavereita, sen ruman tytön olisi pitänyt lainata silmiään sille pojalle. Mutta se ruma tyttö ei halunnut, kun niillä sen silmillä näki vain rumaa.

Se ruma tyttö jätti sen pojan yksin ja lähti pois. Se poika oli tosi surullinen ja sillä oli ikävä sitä rumaa tyttöä.

Yhtenä päivänä se ruma tyttö tuli takaisin sen pojan luo. Nyt sillä oli sellaiset silmät, että se näki niillä kaunista. Se lainasi niitä silmiään sille pojalle ja se poika näki kuinka kaunis se ruma tyttö oli.

-

Jos päiväsi on kaunis ja kirkas älä suotta rasita mykiöitäsi

2008-11-11T20:48:00.011+02:00

-

"Äiti pistelee nuppineulalla vauvan päälaen herkkää kohtaa, aukiletta." Jos se lopettaisi vihdoin itkunsa. Kun äiti on nyt vähän väsy.

"42 naista raiskataan päivässä Suomenmaassa. Keskimäärin kaksi heistä ilmoittaa poliisille." Näin kai kuuluu olla. Ei tehdä tästä mitään numeroa.

"10-vuotias poika poikkeaa koulumatkalla naapuritaloon ja raiskaa 8-vuotiaan ja 7-vuotiaan tytön. " Mitähän sitä teki 10-vuotiaana koulun jälkeen?

"Alakouluissa alkaa olla aika harjoitella suojautumista sen takia, että repuista löytyy sellaista, jolla yritetään kertoa, että kaikki ei ole hyvin. Tämä on leikkiä enää todennäköisyyden kanssa", sanoo eräs asiantuntija ja kertoo lisää.

Nuoruus on kokeilujen aikaa. Elämän parasta siinä sivussa. Etsitään itseä teiltä ja turuilta. Haetaan seikkailuja. " Tytöt tunkevat kossua tamponiin, jotta saavat alapäänkautta iloisen pöhnän ennen diskoa. Osa pökertyy vessaan, siksi valvojien täytyy kytätä ahkerasti. Pojat erottelevat kovalla työllä omosta siniset hiukkaset, sekoittavat ne öljyyn ja sivelevät viilleltyyn päälakeensa. Ja tosi flowta hakevat purkavat videonauhat koteiloistaan ja keittävät kattilassa liuotteista sopivaa boolia. "

Joka toinen päivä yksinäisyys selättää jonkun rypyt. Jos tänään kukaan vanhus ei tapa itseään niin ylihuomenna sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Joka toinen päivä tapahtuu. Mutta se on sellaista hiljaista vaan. Hys.

Pesutuvassa nainen alkaa itkeä pyykkejä viikatessaan adhd-lastensa arkea. Ei oikein jaksa. Täytyy kävellä niiden kanssa kaksi tuntia sateessa, kun muuten satuttavat itsensä sisätiloissa. Yrittää keksiä, miten selviäisi vessasta ja nukkumisesta kunnialla niiden kanssa.

"Kun väkivaltatilastossa lukee sarakkeessa Suomen kohdalla luku 60%, Hollannissa ja Sveitsissä samassa sarakkeessa lukee 4%. "

Lisää voi lukea vaikka alibin vuosikerrasta.

Mitä täällä tapahtuu?

Ei se et ole sinä. Joku korvaasi kuiskuttaa...

Kuka sitten? Joku jossain kaukana kaukana vuorien takana laaksossa? Vai siinä seinän takana? Peilissä?

Puhuminen on turhaa. Hiljeneminen hirveämpää.

Hiljaisina haistelemme tätä kaikkea neniemme edessä. Hyväksymme olemalla hiljaa. Antaudumme taistelematta. Nuuhkimme pahuutta, mutta emme katso silmiin. Suljemme ikkunaluukut ja menemme aikaisin nukkumaan.

Kumpi on pahempaa huútava hurja teko vai sen hiljainen hyväksyntä?

Kaiken keskellä kuulemma meidän pitäisi katsoa insesti-ihmistä rinta rinnan kauniisti silmiin ja kohdata tasavertaisena. Tuomitsematta. Hyökkäämättä. Antaa mahdollisuus. Kaiken keskellä pitäisi kertoa lapsosille , että täällä pärjää, kun jaksaa yrittää. Jokainen on hyvä omana itsenään ja kaupan päälle säkin pohjalle heitetään vielä ehdoton rakkaus. Ottakaa ja syökää. Täyttäkää vatsanne. Tämä on ihan kiva paikka. Tuitui. Ja hei muistakaa jotain voi oikeasti sattua. Kaiken keskellä pitäisi kai tehdä muutakin kuin tervehtiä silmiin katsomatta hissiä odottavaa oman talon mummoa. Tampata vaikka matot ja istua puoli tuntia pullan ääressä. Kaiken keskellä pitäisi tarjota väsyneelle äidille tunti tai kaksi unta ilman huolia.

Mitä meillä on sitten tarjota toisillemme?

Tuntuu, että tässä on takki tyhjänä ja pöydässä eilisen tähteitä. Tarjottimella moralisointia, tekopyhyyttä, ja tirkistelyä. Kuorrutettuna voivoilla. Olkaa hyvät. Miksi kukaan ei ota? Tässähän vallan emäntä loukkaantuu. Ei jaksa itsekkään syödä, kun vähän väsyttää. Oksennetaan yhdessä. En mä tilannut tällaista. Ei tämä ole itsetehtyä. Kai. Haukutaan pitopalvelu.

Mutta onneksi tämän kaiken voi laittaa patetian piikkiin ja tallettaa jonnekin sosiaalipornon nimekkeen taakse. Sitten voi keittää teetä ja katsoa televisiosta vaikka Metsoloita uusintana. Siellä ongelmat ratkeavat viimeistään viikon päästä. Ja onneksi oven takana Jehovan todistajat pudottavat esitteen. Vielä ehtii varata taivaspaikan jonnekin kellarikerrokseen.

Käsi alas sellainen joka maailmaa parantaa.

Unohdetaan maailma ja aloitetaan jostain ihan muusta. Vaikka tulevan nenäpäivän kunniaksi nenänpäästä.

-

Mies joka kalasti

2008-11-09T12:43:00.002+02:00

-

Yksi mies oli kalastaja.

Se mies ei koskaan saanut kalaa, vaikka se oli kalastaja. Se ei oikein välittänyt kaloista. Se ei oikein välittänyt madoista. Se ei oikein välittänyt koukuista. Se antoi kalojen vaan olla siellä vedessä.

Koska se mies oli kalastaja, se halusi kuitenkin kovasti kalastaa. Se kalasti sitten kaikenlaista muuta. Se mies onki sieltä vedestä niitä vanhoja saappaita, mitä aina joka paikassa on. Siksi sen miehen ei tarvinnut koskaan käydä kenkäkaupassa. Sitten se mies onki sieltä vedestä hymyjä. Se keräsi niitä hymyjä ämpäriinsä ja antoi niitä lokeille ja naapureille. Sitten se onki sieltä vedestä vanhoja viisaita ajatuksia.

Niistä vanhoista viisaista ajatuksista se mies kursi itselleen uuden takin. Siitä takista kaikki muut sitten pystyivät lukemaan vanhoja viisaita ajatuksia.

Kerran se mies kalasti sieltä vedestä kolme tyttöä. Niillä ei ollut isää ja siksi se mies rupesi niiden isäksi. Niillä kolmella tytöllä oli tosi kivaa, kun se isä opetti niitäkin kalastamaan sieltä vedestä niitä hymyjä ja niitä vanhoja viisaita ajatuksia.

Niistä kolmesta tytöstäkin tuli sellaisia kalastajia, jotka eivät koskaan saaneet kalaa. Ne kalastivat kaikenlaista muuta.

-

Villasukkaporkkanoita, puuapinointia ja näkymättömiä lahjoja

2008-11-09T12:30:00.008+02:00

Neandertalilaisen jälkeläiseltä, Eerolta, tuli heitto, että kirjaisin viisi omituisinta tapaa.

Ensimmäinen ajatus on, että miten tuohon voi vastata, kun ei erota normaalia omituisesta. Mutta yritetään...

1) Nukkumaan mennessä laitan villasukat ranteiden alle rullalle.

2) Kun tunnen suurta rakkautta syön mielelläni kaikenlaista porkkanasta. Porkkanasosetta, -raastetta, -palasia, -mehua, -lettuja, -piirakkaa jne.

3) Kävelyillä tervehdin puita koskettamalla niitä. Joskus läpäytän lapasella. Joskus halaan. Joskus painan posken puuta vasten.

4) Matkustaessani yksin hississä apinailen peilille. Joskus laitan silmät kiinni ja kuvittelen lentäväni, arvailen samalla hissin kerrosnumeroita ja yritän osua oikeaan. Joskus kuvittelen olevani ihminen kaasukammiossa ja kun ovet aukeavat pelastun viime hetkellä.

5) Lähettelen ihmisille mielessäni pieniä näkymättömiä lahjoja..

Moni oli nähtävästi kirjoituksissaan jo omituisuuksiaan raportoinut, joten tyydyn lisäämään tähän loppuun vain aikaisempia havaintoja asian tiimoilta.

Tyttö joka oli kiltti

2008-11-08T16:01:00.018+02:00

-

Yksi tyttö oli tosi kiltti. Se oli niin kiltti, että sellaista on vaikea kuvitella. Kiltti joka päivä. Kiltti joka minuutti. Kiltti joka sekunti. Se tyttö ei koskaan edes pitänyt vapaapäiviä kiltteydestä. Se oli kiltti maanantaista sunnuntaihin.

Se tyttö ei koskaan kävellyt liukuportaita väärään suuntaan. Se ei koskaan hajottanut mitään. Se ei koskaan tappanut kärpäsiä, vaan pyydysti ne lasiin ja auttoi maisemapostikorttien avulla ikkunasta lentoon. Se söi toisten ruuat, jos ei saanut jättää. Jopa niiden lanttulaatikot, vaikka se ei itse pitänyt jouluruuista.

Se ei koskaan suuttunut. Se oli kai vain niin kiltti.

Muiden ei tarvinnut koskaan pelätä, että se tyttö tekisi jotain kamalaa, koska se oli niin kiltti. Siksi ne tunsivat olonsa vahvoiksi sen tytön seurassa. Ne muut eivät olleet niin kilttejä kuin se tyttö. Niiden ei kai tarvinnut, kun se tyttö oli kiltti niiden puolesta.

Ne muut sitten tekivät ja keksivät kaikenlaista. Kun tietää, että toinen on maanantaista sunnuntaihin kiltti, voi tehdä mitä vaan.

Ne laittoivat sen tytön aina laulamaan juhlatilaisuuksissa. Ne eivät uskoneet, kun se tyttö ilmoitti, ettei se halua. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö laulaa. Ne laittoivat sen tytön aina kättelemään sukulaisia. Ne eivät uskoneet, kun se tyttö sanoi, että se ei halua kätellä ketään, että ujostuttaa. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö kättelee. Ne laittoivat sen tytön aina hillitsemään itsensä, vaikka se tyttö sanoi, että sitä suututtaa. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö ei suutu. Ne heittelivät sitä tyttöä karheilla sanoilla. Ne eivät ymmärtäneet, että ne sanat viilsivät siihen tyttöön haavoja, joista tuli näkymättömiä arpia. Ne eivät nähneet näkymätöntä. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö kuuntelee. Joskus ne satuttivat sitä tyttöä niin että näkyi. Ne hyssyttelivät, kun se tyttö sanoi, että sattuu. Ne sanoivat vain, että kiltti tyttö sietää kipua.

Joskus ne käskivät sitä tyttöä hymyilemään pikkuisen lisää. Sanoivat, että kiltin tytön pitää hymyillä enemmän. Ei saisi olla niin vakava.

Yhtenä päivänä se tyttö meni peilitaloon. Siellä nurkassa oli yksi peili, joka oli kaikkien mielestä ihan tylsä, kun siinä ei tapahtunut mitään hassua. Siitä peilistä se tyttö näki kaikki näkymättömät arvet. Ne arvet saivat sen tytön näyttämään kauhean rumalta. Se tyttö pelästyi kuvaansa aikalailla. Se otti hymynsä pois ja laittoi sen talteen laukun sivutaskuun.

Äkkiä sen tytön teki mieli oksentaa kaikki laulunsanat vessanpöntöstä alas. Sen teki mieli katkoa kaikilta sukulaisilta kädet. Sen teki mieli leikata omat korvat irti.

Siksi se tyttö sitten suuttui ihan kokonaan. Se oli harjoitellut sitä salaa kotona kenkähyllyn alla.

Niiden muiden mielestä se oli tosi väärin että se suuttui, kun sen piti olla se kiltti. Sen olisi pitänyt kilttinä ajatella vähän niitä muitakin. Ne muut kielsivät sitä tyttöä suuttumasta, mutta se ei totellut. Se vaan huusi ja raivosi. Se löi ja hakkasi. Se puhui kauheita.

Ne muut alkoivat huutaa ja raivota sille tytölle takasin. Lyödä ja hakata. Puhua kauheita. Ne muut olivat tietysti paljon taitavampia kuin se tyttö, koska ne olivat harjoitelleet paljon enemmän kuin se tyttö sillä tytöllä itsellään.

Sille tytölle tuli tosi paha mieli. Niille muille tuli ihan hyvä mieli, koska ne olivat tottuneet siihen, että paha mieli kuuluu asiaan.

Se tyttö oli sitten taas kiltti eikä pian kukaan muistanut, että se oli joskus suuttunut.

Mutta se tyttö muisti.

Yhtenä päivänä se tyttö tajusi kenkähyllyn alla, että se oli syntynyt ihan väärään paikkaan. Se lähti siksi pois täältä. Se otti mukaansa ainoastaan laukun, minkä sivutaskussa se hymy oli tallessa.

Se tyttö syntyi uudestaan sellaiseen paikkaan, missä muut olivat kilttejä. Siellä kaikilla oli paljon arpia, mutta siellä ne tekivät kantajistaan kauniimpia.

Eikä kukaan käskenyt kättelemään ketään jos ujostutti.

-

Selviytymisopas sellaisille, jotka putosivat pienenä piimäsaaviin

2008-11-04T20:49:00.013+02:00

-

Poika juoksee ohitseni ja karjuu. Jossain kuulemma halkeaa uraani. Hän on matkalla varastamaan ruokaa. Tarjoan pojalle mandariineja. Hän ottaa kaksi ja salaa kolmannen. Ennen ydintuhoa täytyy syödä hyvin. Täysinäisellä vatsalla selviää katastrofeista.

Portaita on joka paikassa. Askeleet vievät edestakaisin ylös alas ei-mihinkään. Ennen kuin yrittää kiirehtiä perille, on tarkistettava huolellisesti, onko liikkeessä vai pysähdyksissä. Virtaako kaikki ympärillä? Vai seisooko kaikki ja virtaako itse? Kun pistää silmät kiinni, virtaus jatkuu, loputtomiin. Ei hetkenkään rauhaa näissä liukuportaissa. Hätävivusta vetämällä pääsee koomaan. Mutta sen käyttö on ankarasti kielletty.

Sellainen, jolla on pipo päässä sisällä, haluaa tulla rakastetuksi. Juhlatilaisuuksissa päähineiden käyttö sisätiloissa tulisi sallia. Se lisäisi turvallisuudentunnetta ja shampoota joutuisi vähemmän valtameriin.

Sellainen joka räjäyttelee pommeja vanhustentalon nurkilla, saa osakseen paljon ymmärrystä ja aamupalaksi päähäntaputuksia. Muuten hän lopettaisi ja menisi laulamaan kotiseutulauluja sinne nurkkien sisälle.

Se mitä teet kertoo kuka olet. Tekosi ovat olemuksesi. Kaikki akrobatia on turhanpäiväistä veikistelyä, jos keikut pelkkien sanojen varassa. Teot vievät sinut hirteen ja katkaisevat köyden oikealla hetkellä. Lisätään tähän pelkokertoimeen vielä bonusosa: Se mitä teet kertoo kuka olet silloin kun olet väsynyt, turhautunut ja raivoissasi. Silloin voit valita kiristätkö solmua vai löysäätkö. Suurennatko vai pienennätkö mittakaavaa? Mikä on yhden suhde toiseen ihmiseen kartalla ja kartan ulkopuolella?

Seuraa polkua, joka on merkitty katkoviivalla. Löydät itsesi vetiseltä maa-alueelta. Olisit voinut valita myös toisen polun, jos olisit ollut tarkkana. Se olisi vienyt jyrkänteelle.

Jos et tiedä missä olet, etsi muurahaispesä puun juurelta. Istu pesään ja odota kunnes näet, mihin aurinko laskee. Jos siinä hetkessä asiat eivät kirkastu istu vielä, kunnes tähdet tulevat näkyviin. Valitse niistä kirkkain ja seuraa sitä kunnes se sammuu.

Varo punaisia jättiläisiä ja valkoisia kääpiöitä. Ne haluavat eksyttää sinut reitiltä ja viedä sinut maanalaiseen maailmaan, joka vilisee mappeja.

Se miten armahdat itsesi kertoo, miksi olet kasvamassa. Itsensä kuristaminen johtaa runsaaseen kaulaliinan käyttöön. Käheä ääni on kaunis silloin kun se on vapaa. Sellaista voi kuunnella yksinkin. Kirkas ääni rikkoo yksinäisyydessä ikkunoita.

Se miten vastaat pahaan, kertoo kuinka pitkällä olet. Jos et tiedä, oletko edes matkalla, osta seutulippu ja matkusta sinne, missä miehet äänestäisivät jaloillaan, jos ne liikkuisivat. Laske hymysi, vähennä niistä tylysi. Mitä jää jäljelle, kun annat puolet hymyistäsi pelastusarmeijalle?

Se kuinka montaa ihmistä katsot silmiin päivän aikana väistelemättä kertoo, kuinka kiinni olet itsessäsi.

Jos et ole varma mistään, osta horoskooppi tarjouksesta, vie 'haluaisin' sana panttilainaamoon ja teetä itselläsi teko.

-

Tyttö ja poika jotka leikkivät

2008-11-02T10:51:00.021+02:00

-

Yksi tyttö ja yksi poika leikkivät yhdessä tosi paljon.

Sitten ne menivät naimisiin eivätkä leikkineet enää.

Sitten ne rakensivat talon ja se poika tapetoi yhden huoneen ilmapalloilla. Sitten niille tuli sellaisia vauvoja. Ne vauvat muuttivat sinne ilmapallojen keskelle. Niistä tuli äiti ja isi kolmelle pojalle ja yhdelle tytölle.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät yhdessä tosi paljon siellä ilmapallohuoneessa. Se äiti ja se isi katsoivat aina kun ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät. Ne antoivat niille ohjeita, että ne osaisivat leikkiä oikein siellä huoneessa.

Ne äiti ja isi eivät koskaan leikkineet, koska sitten ne eivät olisi voineet kunnolla antaa niitä ohjeita. Ne vaan katsoivat niitä kolmea poikaa ja sitä yhtä tyttöä sekä niitä ilmapalloja iloisina.

Sitten ne kolme poikaa ja se yksi tyttö kasvoivat isoiksi ja muuttivat pois.

Sillä äidillä ja sillä isillä oli nyt tosi tylsää siellä talossa. Niillä ei ollut oikein mitään tekemistä, kun ne eivät enää voineet antaa niitä ohjeita.

Se äiti ja se isi osti koiran, mutta se koira oli ihan hölmö, kun se ei halunnut kuunnella niitä ohjeita. Se karkasi. Siksi se äiti ja se isi sitten avasivat television. Siellä leikittiin kaikenlaista. Se äiti ja se isi innostuivat antamaan ohjeita, miten leikkiä paremmin sinkkua ja uutisia. Mutta se oli tylsää, kun kukaan siellä televisiossa ei kuunnellut niitä ohjeita. Siksi ne antoivat sen television yhdelle naapurille, joka oli kaatunut saunassa ja menettänyt näkönsä.

Yhtenä päivänä se isi imuroi niiden kolmen pojan ja sen yhden tytön entisessä leikkihuoneessa. Ne ilmapallot seinillä oli käyneet jo aika haaleiksi. Siinä lattialla oli junarata ja se isi kompastui veturiin ja siitä tuli sitten siinä hujauksessa pikkiriikkisen veturinkuljettaja.

Se äiti tuli sinne huoneeseen kanssa. Se veturinkuljettaja törmäsi vahingossa sen äidin jalkaan ja se äiti lensi barbitalon katon läpi. Se sai oman hoitohevosen ja tosi kauniita iltapukuja.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö muistivat kerran, että niillä oli semmoiset äiti ja isi. Ne kävivät etsimässä sitä äitiä ja sitä isiä sieltä ilmapallohuoneesta, mutta ne eivät löytäneet, kun ne eivät muistaneet miten leikittiin. Jos ne olisivat muistaneet, ne olisivat löytäneet sen veturinkuljettajan ja barbinuken. Ne makasivat sylikkäin päiväunilla barbitallin vintillä.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö menivät sitten kukin omiin koteihinsa. Ne alkoivat tapetoida ilmapalloja seiniin, koska niiden koteihin oli pian tulossa kanssa sellaisia ohjeistettavia vauvoja asumaan.

-

Nukkuvien mastojen takana taivas

2008-10-31T22:03:00.017+02:00

-

Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.

Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.

Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.

Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.

Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.

Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.

Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.

Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.

Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.

Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.

Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.

Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.

Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.

TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.

Hui

2008-10-28T22:13:00.006+02:00

On kauheaa käsittää, että ei tunne enää toista ihmistä lainkaan. On kauheaa käsittää, että on puuhaillut ihmisen kanssa vuositolkulla, ilman että on oikeastaan edes katsonut toista silmiin. On kauheaa käsittää, että itse on ollut se joka vain kouhaa eteenpäin eikä näe että toinen on muuttunut näkymättämäksi. On kauheaa herätä näkemään toinen juuri silloin kun hän on katoamaisillaan. Kun kädet kurkottavat, mutta enää ei saa kiinni.

Sitä yrittää sitten parsia toista kasaan, mutta entä jos reikä on suurempi kuin se mitä yrittää parsia. Eihän siitä tule muuta kuin söhryinen tekele. Sormenpäät verille. Eikä toista voi parsia. Toinen ehjä saati rikkinäinen.

On hurjaa huomata, että toiset ihmiset ovat tottuneet lastaamaan huolet omaan selkään. On hurjaa huomata, että ottaa ne vaan kantaakseen eikä pudota mitään pois. On hurjaa huomata, että kun omat huolet haluaisi pistää jakoon, niin kaikki makaavatkin reporankana tantereella sortuneina huoliensa alle. On hurjaa huomata, että tässä sitä on yksin kaiken keskellä ja uutta kantamusta tulee ovista ja ikkunoista. On hurjaa huomata, että ei olekkaan ketään riittävän tyhjäkätistä jolle kertoa, lastata tai jakaa. On hurjaa huomata, että ei jaksa kantaa edes itseään saati toisia. On hurjaa kuulla kysymys, kuka kantaa sinua. On hurjaa huomata, että ei tiedä vastausta.

On kipeää tajuta, että täällä ollaan yksin. On kipeää tajuta, että selkääntaputukset hukkuvat tyhjyyteen. On kipeää tajuta, että kaikki on omissa käsissä. On kipeää tajuta, että kukaan toinen ei voi ottaa surua pois. On kipeää tajuta, että askel vie horjahduksen kautta kaatumiseen.

On surullista huomata huteruus itsessä - toisissa.

Kun ympärillä on paljon väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiin, joista välittää, se vie pohjan kaikelta. Pienet ja isot ihmiset kiduttavat toisiaan. Kuristavat toisiaan hengiltä. Toivovat toistensa kuolemaa. Se saa tuntemaan vihaa, avuttomuutta, itseinhoa ja syyllisyyttä. Se saa tunteet virtaamaan, mutta vääriä uomia. Likaviemäriin, joka saastuttaa mielen ja kehon. Se saa vihan syttymään minussa. Se saa minut unohtamaan kauniin.

Se saa toivomaan, että omistaisi pesukoneen, jossa voisi pestä toisten likapyykit ja palauttaa kauniin valkoisena ja viikattuna takaisin. Mutta sellaista konetta ei ole. Eikä tule.

Se saa toivomaan, että omistaisi leivänpaahtimen, josta pomppaisi ilmaan rapeaksi paahtunutta itsearvostusta ja terveellistä itsekkyyttä.

Se saa toivomaan, että omistaisi imurin, joka imisi kaikki pelot ja ankeudet superteholla suoraan pölypussiin eikä yksikään pääsisi sieltä pussista ulos.

Pistää nöyräksi, kun joutuu laittamaan oman keskeneräisyytensä vartaaseen grillattavaksi karrelle.

Nainen joka melkein teki

2008-10-28T17:38:00.022+02:00

Yksi nainen teki kerran melkein virheen.

Sillä naisella ei ollut tapana tehdä virheitä, mutta kerran sille tuli tunne, että sellainen virhe olisi ehkä tulossa jostain. Siksi se alkoi pelätä kauheasti ja odottaa sitä virhettä.

Niinpä se nainen alkoi varautua kaikkeen etukäteen, ettei se virhe pääsisi perille. Se hankki koirallensa lyhyemmän hihnan. Se hankki miehellensä turvatyynyn. Se hankki isällensä kuuluisan lääkärin. Se hankki äidillensä uudet verhot. Se nainen hankki kaikkea sellaista hyödyllistä, että se virhe eksyisi.

Ovisilmiä. Patakintaita. Katumuspillereitä. Laastareita. Styroxistuimia. Joditabletteja. Flavonoideja. Lapsilukkoja. Varpaidenvälierottimia. Tarroja joissa oli myrkytyskeskuksen numero.

Sen naisen elämä oli tosi järjestettyä. Sille naiselle ei sattunut yllätyksiä ja se oli sen mielestä hyvä. Yllätykset olivat sen naisen mielestä sukua melkein virheelle. Siksi se halusi tietää aina syntymäpäivä- ja joululahjat etukäteen. Ettei se virhe pääsisi juhliin kuokkavieraaksi.

Nukkuessaan se nainen näki aina samaa painajaisunta. Siinä unessa se nainen jäi suojatiellä ison virheen alle. Liiskautui lituskaksi asfalttiin, joka nielaisi sitten sen naisen uumeniinsa.

Kerran se nainen ulkoilutti koiraa siinä lyhyemmässä hihnassa. Silloin virhe saapui. Se koira pääsi siitä hihnasta karkuun. Samaan aikaan sen naisen miehen turvatyyny räjähti. Siitä lähtien sen naisen isä halusi mennä tavalliseen terveyskeskukseen. Siksi sen äidin verhot haalistuivat auringossa.

Silloin se nainen tajusi, että sen elämä oli pelkkä iso hyvin järjestetty virhe.

Se muutti japanilaiselle teollisuusalueelle ja alkoi tehdä sarjatuotantona laskuvarjoja samppanjapullon korkkeihin. Iltaisin se istui kirsikkapuisessa keinutuolissa hihnaton koira sylissään ja teki sudokuja silmät kiinni.

Virheen tullessa vierailulle se tarjosi sille yösijan huoneesta, josta oli näköala vuorelle, jolta kukaan ei ollut koskaan pudonnut.

Märkiä askeleita myrskyssä

2008-10-26T18:20:00.024+02:00

Varoitus: Sisältää yksityiskohtaisen ja yksitoikkoisen päiväohjelman kuvauksen ryyditettynä ruoka-annoksilla ja kävelylenkeillä.

Herään. Yö on mennyt myrskyn tarinointia kuunnellessa. Seitsemässä kerroksessa se viuhuu kohti ja pujahtaa sisään riittävän vanhoista ikkunoista. Pidän siitä, että rytisee. Kun on syntynyt syksyyn, on kai siksi kotonaan sateessa ja tuulessa.

Käytössä on ylimääräinen tunti. On vielä oikeasti aamu, koska sitä on kerrankin askeleen edellä aamu-unisutta. Rakastan tällaisia hetkiä, kun aikaa tulee lisää. Tekisi joskus muulloinkin mieli varastoida tunti ja vapauttaa se sitten sopivan hetken tullen. Systeemi voisi lahjoittaa vaikka jouluna jokaiselle kansalaiselle pari ylimääräistä tuntia, joita sitten voisi käyttää silloin kuin tarvitsee.

Sellainen joka osaa tuhlata aikaa on rikas.

Otan pakastimesta mustikoita sulamaan. Yleensä olen hyvä pitämään ne vain ja ainoastaan jäässä. Toukokuussa sitten täytyy vetää neuroottisesti marjoja, jotta tulee vähän tilaa uudelle sadolle. Puolukat ovat pohjalla kulkeneet jo kahden muuton kautta. Näinä aikoina joku on rahastosijoittaja, joku marjasijoittaja.

Otan kaapista kaikenmaailman jauhot ja sotken taikinaa. Pusseissa vilahtelevat menetetyt päivämäärät. Mikäköhän on oma parasta ennen päivämäärä? Onkohan jossain sellainen rekisteri? Joku ravintoterapeutti sen varmaan osaisi laskea jollain näppärällä kaavalla. Painoindeksi kertaa rasvaprosentti kertaa työpäivien määrä kertaa porrasjuoksunopeus jaettuna vaaliäänestyskerroilla potenssiin pureksitut porkkanat. Heitän loput vanhat jauhot roskikseen.

Luen kirjaa kiinalaisesta Lontoossa. Pieni punainen sanakirja. Otan teeleivät pois uunista. Leikkaan juustoa ja tomaatteja päälle. Syön. Vanhat jauhot eivät ole turhia. Luen lisää kirjaa. Kiinalainen rakastuu Berliinissä. Seuraavaksi hän on jo Portugalissa. Siellä hän luulee rakastuneensa kunnes on liian myöhäistä. Painan mieleeni Portugalilaisen halpahotellin nimen. Jospa lähtisi sinne katselemaan talojen kattoja.

Mustikat ovat sulaneet. Kaadan päälle jugurttia. Syön ja luen toisella silmällä lehdestä sikarikauppiaan kutsumuksesta. On aina vaikuttavaa lukea jostain, jolla on kutsumus. Kun oma kutsumus on vähän sitä sun tätä, tämäkin sikarikauppias vaikuttaa joltakin tarun hobitilta, jolla on sormus takataskussaan. Mistähän Mordorista sen omansa löytää? Hakunilasta vai Jakomäestä?

Vedän kumisaappaat jalkaan, pitkän sadetakin niskaan ja villamyssyn päähän. Villa imee vettä. Ulkona sataa reilusti. Istun juna-asemalla ja luen lisää kiinalaisen kokemuksia. Hän matkustaa Dubliniin. Minä Helsinkiin. Kiinalainen ei haluaisi pyöriä yksinään ympäri Eurooppaa, mutta hän on saanut englantilaiselta rakastajaltaan tehtävän hankkia oman elämän. Jospa kaikki ihmisriippuvaiset toimisivat näin; Tuossa Interrailpassi kaikilla vyöhykkeillä, hanki oma elämä ensin ja jatketaan sitten.

Junassa vastapäätä istuu poika. Hän on jo ihan iso poika, mutta puhe ei ole vielä oikein kehittynyt, hänellä on ilmeisesti jonkin sortin kehitysvamma. Poika osoittelee ja öhkii ohikulkevia junia ja autoja. Hänen äitinsä puhuu kroatiaa ja vastaa maailman kauneimmalla äänellä. Hän reagoi yhtä lempeästi jokaiseen pojan ähinään ja öhinään. Ei sivuuta ja hyssyttele. Voisin istua loppupäivän kuuntelemassa tuota keskustelua.

Kävelen Töölöä kohti meditoimaan. Opettelen hengittämään yhdessä muiden kanssa. Tunnen möhkyröitä rintalastassa. Lennätän niitä aurinkoon. Olo kevenee. Mieli hiljenee. Hetken kaikki on kirkasta ja selvää. Avaan silmät ja olotila haihtuu. Tilalle tulee perinteinen sekava hörhellys. Pitäisiköhän muuttaa jonnekin harekrisnalaan, jotta pystyisi kauemmin roikkumaan keveydessä?

Lähden kävelemään kohti merta. Tasaisin väliajoin tulee tunne, että on pakko päästä meren ääreen. Ehkä olen entisessä elämässä ollut ameeba. Käärin kirjan ja puhelimen muovipussiin, etteivät ne pääse kastumaan laukussa. Sade yltyy. Rummuttaa kasvoja. Pidän siitä, että sataa kunnolla. Pidän siitä, että sade laittaa ihmiset sekaisin. Sotkee suunnitelmat ja kampaukset. Tunteet ja tuskat.

Tuijotan meren riehumista ja juon teetä pullalla kahvilassa. Lämpö. Sitä ei kokisi näin, ellei ulkona sade ja tuuli tekisi tehtäviään. Tällaisella ilmalla pitäisi rakastua. Tukka sekaisin ja poskissa sateen piiskaama puna. Törmätä sellaiseen jonka sateenvarjon tuuli on heittänyt ympäri. Joka on suojaton ja lähdössä lennättämään tunteitaan tuuleen. Tutustua toiseen silloin, kun silmissä ja huulissa virtaa vesi.

Meri on iso ja harmaa. Hieno. Korkeat vaahtopäät lentävät ulapalla. Samassa pöydässä istuu kanssani kaksi miestä. En ymmärrä, mitä kieltä he puhuvat keskenään. On viehättävää kuunnella puhetta, jota ei voi paikallistaa. Tulkita äänien sävyjä ja lämpöä. Puhuvatkohan ihmiset lämpimämmillä sävyillä kylminä päivinä? On hauska kuunnella jutustelua, joka ei ole suomalaisittain tasaista vaan kuin meri ikkunan takana - vuoroin hyökyy ja huilaa.

Matka jatkuu märin askelin meren äärellä. Tasaisin väliajoin aallot iskevät saappaisiin ja sadetakille. Lokit leijuivat ilmassa myrskyn keinuteltavana. Pidän lokeista, niiden röyhkeästä asenteesta ottaa kaikesta irti. Monien mielestä ne rääkyvät ärsyttävästi, mutta itse en tule pahalle tuulelle kuunnellessani niiden huutoa. Lokitkaan eivät hyssyttele. Tekisi mieli levittää kädet ja mennä mukaan. Tuulikin on tänään ihanan kovalla. Sekään ei hyssyttele.

Vastaantulijoita on kovin vähän. Näiden ihmisten seurassa voisi olla hyvä istua iltaa. Heissä on jotain linkolahenkistä. Paitsi turistissa, joka juoksee vastaan ilman takkia. Jokaisen turistin pitäisi saada kokea myrsky, siellä minne matkustaa. Se putsaa esiin jotain olennaista paikasta ja ihmisistä. Pesee puhtaaksi imagoyritelmät.

Juna kutsuu. Kotona odottaa sedän tuoma elokuva enosta. Jacques Tatin Enoni on toista maata. Hän on lainannut sen kirjastosta. Elokuvasta on ollut puhetta vuosi sitten ja sedälle on jäänyt mieleen, että veljentyttärellä on aukko sivistyksessä. Lainaraita tuntuu jotenkin liikuttavalta, vartavasten minulle ajateltu. Voisikohan sitä useammin lainata jollekin toiselle? Muutakin kuin huoliaan ja murheitaan.

Puhelin piippaa. "Omenapiirakka tulee. Kotona?".

On aikamoista saada asustaa toisten ajatuksissa.
On aikamoista saada askeltaa myrskyn matkassa.

-

Mörködeittailua

2008-10-24T00:17:00.007+03:00

-

Päiväkodissa lauletaan. Ikkuna on apposellaan.

Mörkö se lähtii piiriin.
Tinttantanttantallallei.
Kukahan se möörön tahtoo?
Tinttantanttantallarei.

Minä tahdon.

Järjestän treffit mörköläisteni kanssa. Tutustutaan. Tositarkoituksella.

Pimeät senssit alkavat harmaasta kapakasta. Ensimmäisenä paikalle saapuu RUMILUSMÖRKÖ.

Se tulee paikalle myöhässä. Se on veltto ja harmaa. Kertoo tunnistaneensa minut jo kaukaa. Ei tarvittu neilikkaa rintapieleen. Olen kuulemma niin ruma ja kuvottava, että erotun joukosta. Täynnä ällöttäviä ajatuksia ja hapatuksia. Todistusaineistoksi se kaivaa taskuistaan minua mulkoilevia silmämunia.

-Nämä ovat vain viime viikon saalis, se toteaa lakonisen vaatimattomasti.

Romantikkona se kaivaa esiin nauhurin ja soittaa sieltä tunnelmapaloiksi minuun kohdistuneita ivallisia huomautuksia. Nauha rätisee,mutta kyllä siitä selvän saa.

Seuraavaksi se tilaa pöytään lautallisellisen oksennettua itseinhoa. Tuo syömishäiriöinen syöppö mässyttelee ja herkuttelee iloisesti röyhtäillen. Se voi paksusti. Tilaa santsikierroksen.

Saan tarpeekseni. Kättelen ja sanon, että tästä ei nyt sittenkään taida tulla mitään.

-Soittele, jos siltä tuntuu, se toteaa röyhtäilyjen keskeltä.

-Pelkään sitoutumista ja oksennukseni on vähäravinteista, mutisen.

Seuraavaksi tapaan AIKAMÖRÖN.

Tapaamme avarassa ja valoisassa kahvilassa. Tiedän olevani etuajassa, mutta pelkään kuitenkin olevani myöhässä. Siellä se jo odottaakin kärsimättömän näköisenä. Se on sutjakka ja varsin tärkeänoloinen.

Aikamörkö tilaa sorbettia. Sulaa nopeasti. Puolessa tunnissa se on selvittänyt kaiken elämästäni ja ilmoittanut, että minun täytyy ryhdistäytyä. Se on tehnyt minulle jopa aikataulun ja deadlinet valmiiksi.

Olen vasta saanut teeni pöytään, kun kahvilassa tulee jo valomerkki. Kulautan kurkusta alas ja poltan kieleni.

Aikamörkö haluaisi tavata uudestaan pian. Mielellään jo tänään. Minä en oikein lämpene. Esitän tekosyyksi kuuhulluuden.

Hyvästellessämme Aikamörkö ilmoittaa vielä hymyn kera, että keskiyöllä on ensimmäinen deadline.

-Olethan joutuisa. Muuten putoat maapallolta.

Sitten hän ojentaa minulle aikatauluni ilman viuhuessa kevyesti ympärillämme.

Kotona laitan deadlinenipun pakastearkkuun puolukoiden alle.

Kolmas kerta toden sanoo. Vuorossa on AHDISTUSMÖRKÖ.

Istuskelen puistonpenkillä ihanassa auringonpaisteessa. Mörkö saapuu huomaamattani puun takaa. Se on käsittämättömän suuri mutta jotenkin valju tyyppi. Se lösäyttää ison ahterinsa huokauksen kera penkille. Sitten se vaan jöröttää siinä. Ei sano sanaakaan.

Puhumattomuudesta tulee sellainen olo, että tässä on nyt jotain pahasti pielessä. Aurinko menee pilveen ja on muutenkin ankeaa. Mörkö kaivaa taskustaan kaukosäätimen ja painaa mutea. Linnut mykistyvät.

Haluaisin ottaa laukusta kurkkupastillin, mutta kädet painavat ainakin tonnin. Veri suonissani jarruttaa. Tuntuu tyhjältä. Tekisi mieli syödä jotain, mutta alkaakin väsyttää. Nukahdan pää mörön harteilla.

Kun herään mörkö on poissa. Katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. Aurinko paistaa taas. Elämä tuntuu kevyeltä. Ei mutta se on taas siinä. Mörkö. Tulee taas puun takaa ja lösäyttää itsensä siihen viereeni. Eikä puhettakaan mistään seurusteluyrityksistä. Jollakin on vahva usko omaan viehätysvoimaansa.

Vaivoin saan nostettua itseni jaloilleni. Toivotan mörölle hyvää päivänjatkoa. Se ei sano sanaakaan. Jatkaa vaan jurotustaan. Muistoksi nappaan mörön huomaamatta sen kaukosäätimen.

Kotona juon teetä ja kuuntelen lintuja.

-

Harhaisia hatunteita

2008-10-21T20:11:00.021+03:00

-

Eli mitä tehdä syyspimeinä tuulisina iltoina.

Raasta rakastinraudalla hatunteita. Kutistu tuolilla ja loihdi pupuikoilla kirahvillasukkia. Kaiva jääkapiaisen sisuksista pilviinirypäleitä. Käristä naurasikajauheliljaa.

Uusi seinäpaperisotto. Varo, ettei tapettuliisteri valu viemäriin. Ripusta vaatehengarille huomisenmuurahaisesi ja tiskaa vaahdokkaasti.

Väännä harmaailma sijoiltaan. Puserra se kirppuristimesta. Jätä sakat pohjalle. Joku saa kutoa niistä tiivitaavillapaidan koiralleen.

Sytytä kynttilämmitin ja juo teeveettä teevettä.

-

Belsepubin parantolassa

2008-10-18T22:33:00.016+03:00

-

Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.

Päivystyksessä on hiljaista.

Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.

Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.

Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.

Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.

Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.

Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.

Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '

Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.

Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:

- Uusitalo.

Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.

Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.

Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.

Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:

-Korhonen.

On hiljaista.

- Oliko Korhonen?

Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.

- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.

Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.

Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.

- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.

Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.

- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.

Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.

- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.

Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.

Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:

- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.

Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.

Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.

Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.

- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?

Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.

Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.

Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.

- Uusitalo.

Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.

Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.

Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.

- Pressa, tyttö vastaa.

Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.

Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.

Tuntiviisari heilahtaa haileasti.

Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.

Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.

Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.

Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.

Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.

Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.

Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!

Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.

Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.

Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.

Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.

Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.

Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.

Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?

-

Tehokas keppijumppa, herkullinen munakas ja ihmisiä vesisateessa

2008-10-16T20:40:00.010+03:00

-

Ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Ihminen autossaan kaasutti niiden ohi pyyhkijät viuhuen. Yritti ehtiä vanhoihin vihreisiin ja ehtikin. Ei ollut kaasuttanut turhaan.

Ihminen siinä kaasuttavassa autossa ajatteli, että elämä on sellainen keppiviesti. Tiukka suoritus, jossa juostaan täysillä maassa makaavan kepin luokse. Sitten painetaan kepin toinen pää kiinni maahan ja toinen pää kiinni omaan otsaan ja pyöritään paikallaan ympäri ja ympäri. Kunnes on kierrosluku täynnä. Sitten juostaan takaisin toisen kepin luokse ja pyöritään taas keppi otsassa. Ja sitten mennään taas ja taas. Peliin kuuluu, että välillä huimaa ja on huono olo. Askeleet hoipertelevat ja meinaa kaatua. Mutta henkeen kuuluu, että jatketaan aina vaan. Yksin, ärhäkästi, hoippuen, väsähtäen, eteenpäin. Reunoilla yleisö kannustaa ihailevasti. Tai säälinsekaisesti, vahingoniloisesti.

Toinenkin ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Se ihminen pysähtyi autollaan, jotta ne pääsisivät yli. Siinä oli kaksi kaistaa ja viereen ajoi toinen ihminen autollaan ja sekin pysähtyi, jotta ne pääsisivät yli. Se lapsi vilkutti ihan hulluna niille autoille ja niille ihmisille siellä sisällä. Pomppi iloisena kuin västäräkki siinä piiskasateessa. Vesi huovutti sen lapsen kiharaa tukkaa villamyssyn reunaan.

Siinä itkevässä harmaudessa sen lapsen villi vilkutus oli jotain niin valoisaa, että ihmisiä alkoi ihan häikäistä. Siksi niiden ihmisten silmistä alkoi sataa sadepisaroita.

Ne ihmiset niissä jälkimmäisessä autoissa ajatteli, että elämä on kananmunaviesti. Haparoiva matka, jossa kannetaan kädet selän takana suussa lusikkaa, jossa on kananmuna. Edetään varovasti toisen ihmisen luokse, jolla on suussaan tyhjä lusikka. Yritetään siirtää käsiä käyttämättä se kananmuna sen toiseen lusikkaan. Varovasti ettei tule kokkelia. Ja sitten se toinen jatkaa matkaa lusikkansa kanssa vieden kananmunan seuraavalle. Ja näin jatketaan ja jatketaan. Välillä melkoista räpellystä ja askeleet horjuvat kananmunan kallistuessa. Yleisö ei kannusta äänekkäästi. Kaikilla on oma lusikka suussaan, yhteiset kananmunat kuljetettavanaan.

Kaasuttaja ratin takana on hukannut ajatuksen, että tässä ei olla matkalla minusta minuun. Tässä ollaan matkalla omista silmistä toisen ihmisen silmiin, matkalla omasta äänestä toisen ihmisen kuuntelemiseen, matkalla omista käsistä toisen ihmisen kosketukseen. Matkalla minusta sinuun. Matkalla meistä heihin. Matkalla eheyteen ilman että joku aina särkyy, koska en katso, kuule, kosketa.

Sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme kananmunia toistemme lusikoissa.

-

Multaisia joutavuuksia myyrille

2008-10-13T23:25:00.009+03:00

-

Maamyyrä on pimeä tyyppi. Se möyrii multaa päivät pitkät. Se ei näe juuri mitään. Mutta se tuntee, että multa on siinä.

Se möyrii ja möyrii. Se etsii jotakin, mutta se ei oikein tiedä itsekkään mitä. Mutta se tietää että on vain jatkettava möyrimistä. Onko tuollaisessa tolkkua vai ei?

Toisina päivinä möyriminen on rankkaa puuhaa. Täytyy kulkea pimeydessä. Täytyy jaksaa siirtää multaa eteenpäin vaikka välillä siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Se tuntuu vain vaivalloiselta ja turhalta. Multa on vihollinen ja pahanmakuinen vastustaja.

Toisina päivinä möyriminen on mukavaa puuhaa. Multa tuntuu kevyeltä ja kolojen kaivaminen tärkeältä. Tuntuu, että koko maailma lepää yhdessä multapaakussa. Multa on parhain ystävä.

Päivästä toiseen maamyyrä jatkaa kulkuaan. Välillä pimeydessä raskain mielin. Välillä pimeydessä valoisin mielin.

Mikä on sen määränpää? Sitä se ei tiedä.

Joku sanoisi, että sen tehtävä on möyriä. Joku sanoisi, että sen tehtävä on lopettaa möyriminen.

Onko parempi, että maamyyrä vain möyryää eteenpäin? Vai pitäisikö sen pysähtyä ja katsoa taaksepäin? Onko taaksepäin katsomisesta mitään hyötyä sellaiselle, joka ei näe? Onko eteenpäin menemisestä mitään hyötyä sellaiselle, joka tekee vaan koska täytyy. Joka ei tiedä mihin on matkalla ja miksi. Voiko hapuilemalla löytää perille vai eksyykö vain lisää?

Pitäisikö maamyyrän heittää voltti ja ilmoittautua tositv-ohjelmaan? Pitäisikö maamyyrään kyseenalaistaa olemassaolonsa ja alkaa mekastaa elämän tyhjyyttä? Pitäisikö sen alkaa opiskella fiktiivistä kekkostutkimusta humanistisessa tiedekunnassa? Pitäisikö maamyyrän täyttää onkalot kirkasvalolampuilla?

Vai olisiko sittenkin parempi vain kaivaa?

Mikä on maamyyrän motiivi maailmankaikkeudessa?

Jos se on rakkaus multaan, se saa silloin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se uskoo löytävänsä valoa, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se hapuilee eksyksissä ympäriinsä se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se yrittää pysyä hengissä, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.

Suuria käytäviä aina vaan. Ovatko suuret käytävät siis se päämäärä? Se juttu, miksi täällä ollaan.

Mutta kuka niitä käytäviä tarvitsee? Joku mittarimato mitatakseen ja tilastoidakseen? Biologit tirkistelläkseen?

Mitä tapahtuu, jos maamyyrä pysähtyy? Alkaa leebailla vaan flegusti. Onko se silloin enää maamyyrä? Tuleeko siitä myyrän sijaan joku jöörä? Kuihtuuko sen lapiokädet? Tuleeko siitä ihan kädetön? Onko se silloin hukassa vai siellä missä pitääkin?

Jatkaisiko maamyyrä kaivamista, jos se avaisi silmänsä ja katsoisi multaa silmiin? Näkisikö se ystävän vai vihollisen? Vai näkisikö se tyhjyyden?

Millainen on maailma, joka on täpötäynnä suuria käytäviä? Putoaako sellaiselta maailmalta pohja pois vai aukeaako sellaisen maailman ympärille avara taivas?

-

Pukeutumisvinkkejä syksyyn

2008-10-10T21:52:00.011+03:00

-

Yhdessä kerrotalossa asui eri ovien takana tyttö ja poika.

Se tyttö pukeutui aina hyvyyteen. Sen tytön vaatekaapissa roikkui henkarissa viikattuna pahuus. Se poika pukeutui aina pahuuteen. Sen pojan vaatekaapissa roikkui henkarissa viikattuna hyvyys.

Kun se tyttö kulki kadulla, se näytti ihan enkeliltä. Ihmiset katsoivat ja näkivät siinä tytössä tavoittamatonta toivoa. Kun se poika kulki kadulla, se näytti ihan pirulta. Ihmiset katsoivat ja näkivät siinä pojassa pelottavaa rohkeutta.

Illalla se tyttö riisui sen hyvyyden pois ja viikkasi sen sinne vaatekaappiin pahuuden seuraksi. Illalla se poika riisui sen pahuuden pois ja viikkasi sen sinne vaatekaappiin hyvyyden seuraksi.

Nukkuessaan ne näyttivät molemmat vastasyntyneiltä.

Kerran sinne kerrostaloon tuli putkiremontti. Kaikki asukkaat joutuivat käymään suihkussa pihalla olevassa pesuparakissa. Siellä oli eri suihkukopit tytöille ja pojille, mutta pukuhuone oli yhteinen.

Yhtenä aamuna se tyttö ja poika olivat molemmat suihkuissa omissa kopeissaan. Lähtiessään se tyttö puki ylleen vahingossa sen pojan pahuuden ja se poika taas sen tytön hyvyyden.

Kun se tyttö kulki nyt kadulla se näytti ihan rinkeliltä. Ihmiset katsoivat ja näkivät siinä tytössä tavoittamatonta rohkeutta. Kun se poika kulki kadulla se näytti ihan kahvinpurulta. Ihmiset katsoivat ja näkivät siinä pojassa pelottavaa toivoa.

Kerran se tyttö ja se poika tapasivat pesutuvassa. Sen pojan sukka oli jäänyt pesurumpuun ja värjännyt sen tytön trikoot. Sen sukan takia se tyttö ja poika tutustuivat. Toistensa hyvyyteen ja pahuuteen.

Ne alkoivat pestä pyykkejään yhdessä. Koska ne eivät lajitelleet ja ne käyttivät aina kirjopesuohjelmaa, niiden pyykistä tuli joka kerta eri väristä kuin ennen.

-

Kun käsikirjoitukset unohdettiin kotiin

2008-10-09T23:48:00.017+03:00

Olin taannoin katsomassa klovneja, jotka tulivat lavalle ilman käsikirjoitusta. Ensin punanenät kurkistelivat meitä ujosti nurkan takaa. Me kurkistelimme takaisin katsomosta. Aika kului. Aikansa kurkisteltuaan nenät astelivat näyttämölle.

Yksi klovni sanoi arasti pienellä äänellä helou. Kukaan meistä ei vastannut. Ohjelmassa luki: "Interaktiivinen esitys yleisön kanssa. Yleisön ei tarvitse osata englantia. "

Klovni sanoi uudelleen pienellä äänellä helou. Kukaan ei vastannut.

Meistä oli tullut osa interaktiivista esitystä, jossa esitimme, että emme osaa englantia.

Esitys jatkui niin, että mikään ei oikeastaan jatkunut mihinkään suuntaan. Klovnit katselivat meitä. Me katselimme heitä. Kun joku yskäisi, klovnit kääntyivät katsomaan häntä lempeästi. Sanoivat pienellä anteeksipyytävällä äänellä: "We have to react when somebody is doing something." Kaikki istuivat patsasjäykkinä tottakai. Hetken kuluttua yskinyt poistui takavasemmalle ja ulos huoneesta. Luonnollisesti. Ettei vain häiritsisi. Klovnit katsoivat surullisena hänen peräänsä. "You don´t have to be afraid of us." Yleisön hartialinja oli varsin pysähtynyt.

Kaikki tapahtui näennäisen pienesti. Mutta lävistäen panssarimme.

Käsikirjoitusta ei ollut. Esitys eteni vaivaantumisesta toiseen. Kömpelösti. Piipittävät äänet halkaisivat hiljaisuutta. Edellinen esitys oli ollut kuulemma hauska. Nyt yksi klovneista totesi: " I think this is going to be a little bit tragic now. They aren´t laughing."

Me yritimme näytää hyväksyvän hymyileviltä. Hiljaisesti. Hymymme ympärille tiivistyi sininen hämärä.

Tunnin ajan sielumme kylpivät haavoittuvuuden valokeilassa. Askelia paperinohuella pohjalla. Varmistelu oli vähissä. Oli vaikuttavaa katsella toisten kamppailua siellä lavalla. Heittäytymistä tapahtumattomuuteen. Tyhjyyden maalaamista odotuksella. Klovnit tansittivat pelkoja. Heidän ja meidän. Hellästi.

"Haavoittajat haavoittavat itseään. Parantajat parantavat itsensä."

Huone oli täynnä lämpöä, johon sekoittui epäonnistumisen pelko ja hämmennys. Tuntui hyvältä olla osa traagista. Tuntui että se ui pehmeästi sisuskaluihin. Paransi. Ei tarvinnut vastustaa niin kuin tavallisesti ja korvata sitä komedialla.

- - -

Eilen istuin ja kuuntelin naista joka oli valinnut aiheekseen pelosta eloon. Hän aloitti kertomalla nimensä ja jatkoi, että ei tiedä oikein mitä sanoisi. Esityksestä tulisi kuulemma hänelle pelottavin ikinä. Hän olisi voinut puhua jostakin, mistä oli kannuksensa ansainnut. Tunnettu kirjailija ja asiantuntija. Mutta hän oli valinnut aiheekseen pelot ilman etukäteisvalmisteluita ja mindmappeja. Hän kertoi, että asiantuntijan naamari ja kannukset olivat nyt narikassa. Hän kertoi selviävänsä vain meidän avullamme. Reagoimalla toisiimme pääsisimme yhdessä perille.

Nainen puhui omista peloistaan ja omista kuolemansynneistään. Hän puhui peloista verhoamatta.

Olennaista on antaa tulla lähelle, kohdata ja sitten päästää irti. Kaikessa. Kaikissa. Ei jättäytyä siihen illuusioon, että voi rakentaa menneelle. Pötkiä pakoon hetkeä.

Mieleen muistui vanha lause maailmasta siltana jonka ylitämme, mutta jolle emme rakenna taloa.

Naisen esimerkin voimin ihmiset alkoivat ihmeellistä kyllä reagoida. Puhua möröistä. Sanoimme ääneen asioita, joita on tapana vetää henkitorveen.

Kotimatkalla junassa ajattelin, kuinka helppoa on katsoa vieraita ihmisiä silmiin pitkästä aikaa. Tunsin olevani osa virtaa. Klovni siinä missä muutkin. Käsikirjoitus tuntui turhalta. Kaikki oli niin kovin yksinkertaista.

"We have to react when somebody is doing something. "

Nyt maistuis mehukatti se on ihan matti

2008-10-05T19:39:00.016+03:00

-

Sellainen joka on ollut ennen lähellä on nyt kaukana. Se mikä ennen oli paksu vyyhti on nyt hapsottava säie. Yhden säikeen varaan on vaikea kutoa. Jälki on väkisinkin puolivillaista. Reikäinen tekele ryyditettynä kohteliaisuuden kalmalla ja pudonneilla muistoilla.

Joskus oli toisin. Mahduttiin saman täkin alle. Koskettiin. Kiskottiin. Kilahdettiin. Ei hymyilty, jos ei siltä tuntunut. Kun hymyiltiin, hymyiltiin niin ettei ennen. Välillä uhattiin toisiamme hengiltä. Irvisteltiin. Itkettiin. Ei säilötty hymyjä ja irvistyksiä mihinkään. Tiedettiin, että seuraavat odottavat jo jossain seuraavan unen takana.

Nyt ollaan varautuneita. Varastoidaan. Tarkkaillaan. Ollaan helpottuneita jo pienestä väkinäisestä suupielenkohotuksesta. Reagointia jippii. Vielä ollaan olemassa. Toisillemme. Huokaus. Halihalipusipusi. Haraharakirikiri.

Ihmisten välinen laimentuminen on ankeaa. Kuin kitsaan sukulaistädin tarjoamaa mehua jota on pakko juoda, kun muuta ei ole tarjolla. Kielen päälle jää vesi ja vain vaaleanpunaisesta häivähdyksestä voi aavistaa, että jotain siellä seassa sittenkin on.

Siinä särpiessä tietää, että jossain kellarin uumenissa jättikanisteri mehukattia happanee ja käy pilalle seuraavaa kertaa odotellessa. Nyt se olisi hyvä juoda pois.

Sanomattomat lauseet happanevat ja mykistyvät pilalle ihmisen uumenissa. Seuraavaa kertaa kun yleensä ei tule. Ja vaikka tulisi sanat on jo nielaistu. Oksentaminen ei onnistu. Säännöissä lukee, että ylenantaminen ei sovi kuin syömishäiriöiselle. Siinä sitten olemme häiriöttömiä. Pidämme kaiken sisällä. Siinä sitten hymisemme lempeästi lusikoiden kilinän tahdissa ja uusimme ajatuksissamme ummetuslääkitystä. Kuuntelemme nätisti murusten helinää ja esitämme kivat kysymykset korvanapista. Ohjaajana toimii kliseidenkuningas. Muistelemme vanhoja. Oi.Voi.

Miksi ihminen kasvaa muovinukeksi? Sellaiseksi jonka raajat irtoavat viimeistään sateella. Hymy ei kyllä irtoa ennen kuin joku ottaa mustaa tussia ja töhrii suun. Töhrityistä muovinukeista tulee sitten pikkuhiljaa betoniporsaita. Rumia ja turvallisia. Pysähtyneitä ja pysäyttäviä. Tiedämme, että jos ajaa päin joutuu sairaalakuntoon. Ei kannata yrittää. Parempi vain väistää toisemme kaukaa.

Mitä tapahtuisi jos oksentaisimme kaiken ulos? Emme hillitsisi ja kuorruttaisi elämää kermaisilla sanoilla. Jäisimmekö yksin? Tukehtuisimmeko mehukattiin? Typistyisimmekö tuntemattomiksi vai kasvaisimmeko kasvollisiksi?

En kaipaa provosointia. En mielenilmauksia. En loukkauksia. En kärjistyksiä. En sattuttamista.

Kaipaan sitä, että maisteltaisiin muutakin kuin litkua. Että mentäisiin mehukellariin ominpäin joukolla ja terästettäisiin sellainen joka ei maistu miltään. Juotaisiin saman pullon suusta.

Toisaalta tämän kaiken keskellä en tiedä onko minusta menemään kellariin. Haluanko sittenkin särpiä omasta aarikan astiasta turvallisesti olohuoneen puolella. Röhkiä nätisti niin ettei kukaan aja vahingossa päin.

En tiedä haluanko edes nähdä muiden kasvoja. Onko parempi vain olla kasvoton. Särkee vähemmän silmiä kun kenenkään ei tarvitse nähdä ketään. Särkee vähemmän sielun peilejä. Voi olla yksin seurassakin. Kliseeallergiaa ja hengenahdistusta voi varmaankin lääkitä jollain turtumusinhalaattorilla, joka takaa tyytyväisen suhtautumistavan ameebaelämän tähtihetkiin.

Tuoliinsa voi rekrytoida jostain harrastelijateatterista innokkaan hamletin. Vetää tuntipalkalla roolin paremmin kuin alkuperäinen. Osaa ja jaksaa olla läsnä niin että kukaan ei huomaa että on poissa.

Hamlet-ajalla voi sitten itse vaikka hukata sanansa ja ajatuksensa. Lopettaa lantraamisen ja laimentamisen hetkeksi. Vetää vaan ihan mattina raakaa mehukattia suoraan tonkasta.

-

Poika joka katseli nokkivia naakkoja

2008-09-27T16:28:00.010+03:00

-

Oli kerran poika, joka katseli naakkoja pellon laidassa. Ne naakat nokkivat päivät pitkät toisiaan. Se poika pyysi niitä lopettamaan, mutta ne naakat vaan jatkoivat. Se poika ei ymmärtänyt, miksi ne naakat nokkivat. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti.

Siksi se poika tuli seuraavana päivänä sinne pellon laitaan pyssyn kanssa. Kun ne naakat alkoivat taas nokkia toisiaan, se poika ampui ne kaikki. Lopuksi se poika ripusti ne kuolleet naakat narusta pihlajan oksaan roikkumaan.

Siitä päivästä lähtien se poika tuli joka päivä sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa ampumaan naakkoja. Se poika ei kuitenkaan koskaan ampunut yksinäisiä naakkoja.

Yhtenä päivänä, kun se poika seisoi taas pellon laidassa pyssynsä kanssa, se näki naakkaparven lähestyvän taivaalla. Ei se kuitenkaan oikeasti mikään naakkaparvi ollut vaan enkeliparvi. Koska se poika ei uskonut enkeleihin, se näki vain naakkoja.

Se poika alkoi ampumaan niitä enkeleitä. Ne kaikki enkelit putosivat maahan. Se poika ripusti ne enkelit narulla nilkasta pihlajan oksalle niiden kuolleiden naakkojen seuraksi. Sitten se poika lähti kotiin.

Seuraavana päivänä se poika tuli taas sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa. Mutta se pihlaja olikin ihan tyhjä. Siinä ei roikkunut enää ketään. Sen pihlajan yläpuolella oli valtavan suuri musta pilvi. Sellainen ison siiven muotoinen.

Se poika ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua sitä mustaa pilveä.

Se poika ampui ja ampui. Mitä enemmän se ampui sitä kirkkaammaksi se pilvi tuli. Lopulta se pilvi oli ihan sellainen hehkuvan vaaleanpunainen.

Sitä poikaa alkoi itkettää, mutta koska se ei ymmärtänyt kyyneleitä, siitä tuntui että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua niitä kyyneleitä.

Mutta ne kyyneleet eivät menneet rikki siitä ampumisesta. Ne kyyneleet rikkoivat sen pojan pyssyn.

Siitä rikkoutuneesta pyssystä kasvoi sen pojan selkään pienet siivet. Ne siivet lennättivät sen pojan ilmaan ylös kohti sitä vaaleanpunaista pilveä.

Ne siivet olivat kuitenkin niin pienet, että se poika ei jaksanut lentää ylös sinne pilveen asti. Siksi se poika putosi alas.

Se poika putosi alas suoraan yhden lihavan mummon syliin. Se mummo ei päästänyt sitä poikaa siitä sylistä mihinkään, vaikka se poika aluksi siinä vähän rimpuili. Se poika ei ymmärtänyt mitään siinä lihavan mummon sylissä, mutta se tunsi, että mikään ei ollut pielessä. Koska mitään ei ollut pielessä, sitä poikaa ei enää pelottanut.

Se poika jäi asumaan sen lihavan mummon syliin. Se lihava mummo oli taitava itkemään. Sen koti oli täynnä erivärisiä pitsiliinoja ja enkelipatsaita.

-
-

Tuntematontuttu

2008-09-27T15:28:00.008+03:00

-

- Minä tunnen sinut, mies sanoo.

- Anteeksi? hätkähdän ja katson puhujaa puistonpenkillä. Auringossa hänen silmänsä ovat kirkkaat.

- Minä tunnen sinut.

- Anteeksi, taidat sekoittaa nyt johonkin toiseen, hymyilen mukakohteliaasti ja käännyn jatkaakseni matkaani.

- Minä tunnen sinut. Minä rakastan sinua.

- Aha. Just. Täytyy mennä. Minua odotetaan. Päivänjatkoa.

Mies hymyilee. Aivan kuin tietäisi, että minua odotetaan vain ajatuksissani. Sen silmät ovat ihmeellisen kirkkaat.

Jatkan matkaani. Oliko se joku karannut? Luuliko se olevansa joku jeesus? Puhui rakkaudesta. Jehovantodistaja tai mormoni se ei ollut. Sillä oli niihin hommiin liian värikäs ja pitkä kaulaliina.

Päässäni kaikuvat. "Minä tunnen sinut." Kahelia.

Kuitenkin. Jokin on jotenkin sijoiltaan, liikahtanut. Jokin jossain syvällä, niin kuin olisi tunnistanut. Kummallista. Jokin minussa viestittää tutusta. Mutta järkeni lantraa sen. Hölynpölyä. Tämän siitä saa kun käy hitaalla. Alkaa friikkisirkuskin tuntua laatuviihteeltä.

Seuraavana päivänä lähden kävelylle meren rantaan. On lauantai. Aamuvarhainen. Kadut ovat tyhjiä. Meren pinnassa lainehtii ohut jää.

Kävelen pipon alla ajatuksissa. Mies tulee taas vastaan. Tällä kertaa hän istuskelee mattolaiturilla. Hän hymyilee silmillään. Tervehtii. Taas samat jutut.

- Seuraatko minua? kysyn. Olo on hämmentynyt.

- En, ei minun tarvitse sellaista tehdä. Meillä kun on yhteinen reitti.

- Vai niin, terve vaan, sanon ja jatkan matkaa.

- Kyllä sinä vielä muistat. Kun muistat, nähdään täällä tai jossain muualla. Mennään vaikka kävelylle, mies huikkaa.

Vedän pipoa korville ja lähden liukastelemaan kallioille. Muistini on yhtä jäässä.

Mies jää istumaan mattolaiturille.

-

-

Tyttö joka rakasti

2008-09-13T19:55:00.007+03:00

-

Yksi tyttö rakasti yhtä oikeaa poikaa. Se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta. Vaikka se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta, se ei uskaltanut puhua siitä, että se rakasti sitä oikeaa poikaa. Se tyttö ei uskaltanut puhua siitä rakastamisesta, kun se pelkäsi, että se oikea poika ei rakastaisi sitä tyttöä.

Siksi se tyttö alkoi rakastaa sellaista kuvittelupoikaa, joka tuli asumaan sen tytön luo yhdestä unesta. Se kuvittelupoika oli se, mitä se tyttö luuli oikeaksi. Sen kanssa se tyttö kävi elokuvissa ja istui keinussa.

Yhtenä päivänä se tyttö ja se oikea poika tapasivat tavaratalon paketointipisteellä. Se tyttö oli kuvitellut niin paljon, että se ei enää tunnistanut sitä oikeaa poikaa. Se tyttö vaan kiharsi naruja ja jutteli sille kuvittelupojalle. Se oikea poika katosi sitten jonnekin liukuportaisiin.

Kotimatkalla se kuvittelupoikakin katosi raitiovaunussa. Se tyttö ei löytänyt sitä, vaikka se etsi kuinka. Se tyttö löysi sieltä vaunun penkiltä vaan sellaisen harmaan naamarin, joka näytti ihan siltä oikealta pojalta, jota se tyttö oli rakastanut.

Se tyttö otti sen harmaan naamarin ja meni kotiin. Se ripusti sen naamarin keittiön seinälle.

Yhtenä päivänä kun se tyttö keitti lihakeittoa, se oikea poika tuli kylään sieltä naamarista. Se oikea poika ei ollut yhtään harmaa vaan ihan oikeanvärinen.

Se tyttö pelästyi niin, että se kirjoitti lihakeitolla seinään I LOVE YOU.

Sen oikean pojan silmät luki sitä seinää ja se ymmärsi mitä siinä luki, vaikka ne liemikirjaimet valuivat ja vaikka sillä oli tosi paha lukihäiriö ja vaikka se se ei ollut koskaan opiskellut kieliä. Se oikea poika otti taskustaan rautalankaa ja taivutti siitä epämuodostuneen sydämen. Se antoi sen sille tytölle.

Niistä tuli kaksi sellaista, joilla on yhteensä neljä jalkaa jotka kävelevät eri tahtia. Ne ovat aika onnellisia, vaikka välillä ne kompuroivat.

-

Keltainen post-it-lappu, kirjainten lakko, hankinnassa oma pikkolo ja ehdotus työväenopiston kurssitarjontaan

2008-09-13T16:22:00.029+03:00

-

Löysin keltaisen post-it lapun. Siinä luki: Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua. Laitoin lapun jääkaapin oveen.

Samana iltana kannettavani hajosi. Muutama kirjain näppäimistössä meni lakkoon. Ne vain mykistyivät yks kaks. En pystynyt tekemään mitään, koska lakossa olivat juuri ne kirjaimet joita tarvitsin sisäänkirjautumiseen. Tuijotin käyttäjänimeä ja naputin salasanakenttään kirjaimia. Sain aikaiseksi vain tyhjää. I:t, A:t ja S:sät lakossa. Q:t ja X:t ja muut kummajaiset olivat kyllä kunnossa. -

Varmuuskopiot loistivat poissaolollaan. Portin takana oli vuosien työ ja vapaa-aika. Yksin huomispäivää varten koneessa oli yhtä ja toista elämää kannattelevaa. Koneen harteilla. Nyt se oli sanonut sopimuksen irti. Sen selkä oli taittunut eikä kannettava suostunut kantamaan. Ikioma atk-tukeni suositteli visiittiä Kulosaaren sillalle.

Tunsin harmaan liejun jalkojeni alla. Parkettia ei enää ollut. Rautalangat kiristivät pään ympärillä. Siinä liejun keskellä tuijotin keltaista lappua jääkaapin ovessa. Viisikkohengessä ajattelin, että siinä täytyi olla ratkaisu.

Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.

Pohdin ääneen ulvomisen ja mörköilyn välimaastoa. Hetken aikaa silmissä vilisti kaikki kirjoitettu ja kuvattu. Koneidylli. Toisaalta minua huvitti. Vielä jokin aika sitten olin uhonnut, että pah minä tarvitse mitään verkkoja ja piuhoja. Trallalaa. Tässä sitä nyt oltiin kädettömänä ankkuroituna pieneen mykkään kapistukseen. Sydänalassa leijui patetia. Pala minua oli kadonnut.

Nukkumaan mennessä lappu tuijotti edelleen hämärässä jääkaapin ovessa. Ikään kuin se olisi hyristellyt ääneen kehtolaulua. Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.

Hyristelin mielessäni. Kuuntelin. Ymmärsin sellaista, joka halusi olla kannettava. Pistää tiedostot kiinni ja heittäytyy toisten selkään. Minäkin haluaisin olla joskus kannettava. En iänikuinen kantaja. Kuuntelin. Odottelin.

Mutta mistään ei ilmestynyt minkäänsortin tyyppiä pikkolohattuineen. Tiesin, että taas oli kannettava, raahattava, raastettava ihan itse. Reipasteltava.

Pah mikään pala ollut kadonnut. Kaikki tärkeä oli jossain ihan muualla kuin kiinni koodiverkossa jossain bittiavaruudessa.

Uusi alku. Katoaminen. Löytäminen. Jos saisi valita vain jommankumman -katoamisen tai löytämisen - valitsisin ensimmäisen. Sillä maailma romahtaa aina välillä kai juuri siksi, että tulisi tilaa löytämiselle. Muuten kaikki menee vain säilömiseksi. Taltioinniksi. Dokumentoinniksi. Korttitalon viilaamiseksi. Ja homeen tarkkailuksi kellarissa. Syömäkelvotonta purkkelämää.

Mitä järkeä on säilöä säilömisen vuoksi? Eikö pitäisi tähdätä syömiseen? Tuoreeltaan.

Mutustelin mennyttä. Hyvästelin mielessäni haikeana haikuja, joille oli tullut pakkokadotus. Dumppasin niitä pois yksi kerrallaan. Sekin pätkä, sekin väriloisto, sekin ihminen, sekin tunne, sekin hetki, sekin sekin sekin... Kuvajaisia todellisuudesta. Kaunista katoavaa kakkua. Hurmaavaa hukattua huttua.

Vastasin keltaiselle lapulle. Päätin haluta olla sellainen joka päästää irti. Ainakin yrittää. Pudottaa käsistään. Unohtaa hautomisen. Hyväksyy, että korttitalon olemus on hutera.

On toki helppo harjoitella kadottamista pelkällä koneen rakkineella. Oman muistin kadottaminen on toista kuin koneen muistin. Ihmisen kadottaminen on toista.

Voisikohan työväenopisto järjestää kadottamiskurssin? Kyllä sinne huovutuksen ja espanjan intensiivikurssin väliin voisi yksi hukkaamisviikonloppu sopia. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi oppia kadottamaan enemmän. Muutakin kuin itsemme.

Muutaman päivän päästä ennen kuin ehdin tehdä retken Kulosaaren sillalle sain kaiken takaisin. Kolme kirjainta olivat päättäneet lopettaa yhtä yllättäen lakon kun olivat sen aloittaneetkin ja portit aukesivat apposelleen.

Siinä jossakin katoamisen ja löytämisen välissä olin ehtinyt katkaista muutaman kiristävän rautalangan, jotka olin väkertänyt ympärilleni.

-

NÄYTELMÄ

2008-09-08T20:58:00.013+03:00

-

NÄYTELMÄN PÄÄHENKILÖT + KUVAUS ROOLITYÖN TUEKSI:

HUNAJANVÄRINEN KYNTTILÄ

Hunajanvärinen kynttilä on aidompi kuin muoviset maatilaeläimet. Se katoaa joskus. Siitä ei jää jälkiä. Sen sydän on vaikeasti sytytettävissä. Joku on leikkinyt sillä ja steariinilla. Sen olemuksessa piilee kova ja sula. Sen olemus ei ole jähmeä. Se tuo valoa. Se on sen päämäärä. Se tuo lämpöä. Sammuneenakin se on kaunis. Mutta sen olemus on liekissä.

PEHMOLELUSAMMAKKO

Sammakko pitelee keltaista palloa. Se luulee, että se on aurinko. Se on auringonmetsästäjä. Se haukkaa auringosta pienen palasen. Pitää mutustelusta. Se on kovin pehmeä. Se on kovin taipuva. Sen jalat asettuvat aina sopivasti. Se saa voimaa auringon metsästyksestä.

MUOVINEN KYNTTILÄJALANKORISTE

Muovinen. Tekele. Epäaito. Yhdessä kolme kukkaa. Rykelmä. Toisten painama. Äänetön. Pikkusievä pilipali. Turhake. Tehty suloiseksi. Kalpea todellisuus. Vähättelyn design.

POSTIKORTTI INTIASTA

Värien hehku. Hekuma. Tyytyväisyys. Mielenrauha. Meditaatio. Sidos johonkin toiseen. Naisellisuus. Hohto. Hehku. Ei vaatimattomuuden värittömyyttä, vaan kauneudessa kellumista. Jumalten ympäröimä.

PIENI LEIJONA

Lempeän leijonan karjaisu. Sellainen jolla on suunta. Sellainen joka ei anna satuttaa. Sellainen joka osaa levätä kuumassa paahteessa varjossa. Kultainen harja kätkee voiman. Rohkeus. Rakastaa. Sellainen joka ei yritä olla pienempi kuin on. Saalistaa voimaa. Vastaanottaa lämpöä.

KOHTAUSKÄSIKIRJOITUS

KOHTAUS 1

Kynttilä palaa alakuloisella liekillä ympärillään muovinen kukkakruunu, joka on sille liian suuri.

KOHTAUS 2

Taipuvajalkaisella sammakolla on käsissään aurinko, jonka se on ottanut kiinni. Aurinko ei polta, mutta painaa. Sammakosta tuntuu, että aurinko on liimattu kiinni sen käsiin. Eräänä salaperäisenä hetkenä sammakko tajuaa, että aurinko ei ole liimattu sen käsiin kiinni. Voi päästää irti. Sammakko sinkoaa auringon ilmaan ja se lentää korkealle.

KOHTAUS 3

Paikalle saapuu pehmein askelin leijona. Se puraisee poikki muovisen kukkakruunun kynttilän jalasta. Sitten leijona hyppää sisälle intialaiseen maailmaan jumalten keskelle. Se herättää karjahduksellaan jumalat pahvista eloon. Syntyy tunnetta ja liikettä Bollywood-hengessä.

KOHTAUS 4

Sammakon sinkoama aurinko laskeutuu kynttilän uudeksi liekiksi väsyneen loimun tilalle. Kynttilä alkaa valaista maisemaa kirkkaammin. Ketään käristämättä. Karrellepolttamatta.

HUOMIOITAVAA:

Paloturvallisuus.

Miten auringon saa irti sammakon käsistä?

Kuka vastaa kynttiläkoristeen vähättelevästä designista?

Suostuvatko jumalat yhteistyöhön?
Pyytävätkö lisäkorvausta henkiinheräämisestä?

Tarvitseeko hankkia kesyttäjää pienelle leijonalle?

-

Tervetuloa vetämään raja

2008-09-06T19:20:00.034+03:00

-

Tapasin viikonloppuna uusia ihmisiä. Kaikenmielisiä. Heistä moni ikätoverini on eläkkeellä. Mieli on sairastunut. Puheissa kummittelevat kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, skitsofreniat, psykoottiset masennukset... Sanahirviöt, jotka saavat aikaan vierauden väreet selkärangassa.

On helppoa niputtaa hullut samaan kastiin spurgujen, nistien ja viiltelijöiden kanssa. Saadaan etäisyyttä, turvaväliä. Sellainen, joka on mahdollista meille kaikille, halutaan sijoittaa mindmapissa mahdollisimman kauas. ME------------------------------------HE. Porttien taakse. Diagnoosien alle. Pois meistä. Rajan toiselle puolelle.

On mukava naurahtaa sitten keveästi nipulle. Sekopäiden suolle. Vääntää vitsiä avohoidokeista. Hekotella hurahtaneille. Sulkea pois äänet omassa päässä. Tehdä kaikkensa erottaakseen meidät heistä. Piirtää raja asfalttiin. Pysykää toisella puolella.

Tervetuloa on yhtä kuin vain terveet saavat audienssin.

Onko sairaan ja terveen välinen ero muuta kuin että terveet näkevät vaivaa taistella sitä vastaan, mikä on rajalla. Leikkivät, että sitä ei ole. Irrottavat kivut ja pelot erillisiksi saarekkeiksi, jotka leikataan irti. Kitkevät pois sen jolle ei löydy nimilappua kasvimaalta. Piilottavat ullakolle joulukoristeiden alle. Sulkevat itsensä terveiden kirjoihin. Tilaavat Voi hyvin -lehden naapureille lainattavaksi. Saavat vaihdossa Kauneus ja terveyden.

Onko terve sellainen, joka on hyvä lukitsemaan ovia ja rakentamaan aitoja?

Jospa se onkin niin, että maailma ei vain ymmärrä sellaista, jonka mieli on kovin herkkä. Jos emme osaa lukea sellaisen sielua, joka ei noudata kaavamaista systeemiämme. Jos mielen sairastuminen onkin merkki jostakin muusta kuin sairaudesta. Siitä, että näkee jotain muuta. Ei sopeudu systeemiin vaan johonkin muuhun. Jota emme vielä tunne tai muista.

Jospa äänet ja valoilmiöt ovatkin todellisia, mutta me muut suostumme näkemään vain pimeyttä ja kuulemaan hiljaisuutta.

Kaikkien diagnoosihirviöiden keskellä sain nähdä harvinaista herkkyyttä. Rehellisyyttä. Kykyä kuunnella. Kykyä puhua omasta rikkoontumisesta. Ymmärrystä sille, että maailman voi nähdä hyväksyen, vaikka se ei ole eheä ja täydellinen.

Tuntui, että tapaamani ihmiset ovat sinut toisen puolensa kanssa. He eivät taistele vastaan ja leiki, että mitään ei ole. He tietävät että se on siellä vaikka kuinka esittäisi että ei ole. Hyväksyvät sen osaksi itseään. Hyväksyvät hetkittäisen katoamisensa. Vaikka se tuottaa kipua ja pelkoa. Sellaista kipua ja pelkoa, mitä en voi käsittää turvallisesti lokeroidulla mielelläni.

He näkevät maailman toisenlaisissa väreissä. He tuntevat säröt. He eivät välttämättä välittäisi nähdä ja tuntea kaikkia niitä. Heidän elämänsä on toisinaan aikamoista helvettiä, mutta silti heitä kuunnellessa tuntuu, että he ovat matkalla paljon pidemmällä ja pidemmälle kuin me lokeromieliset.

Sellainen joka on nähnyt pimeyden ja osaa maalata sen osaksi kaunista ei ole kulkenut turhaan. Ehkä jonain päivänä maailma kääntyy niin, että he tuntevat olevansa perillä.

Missä silloin on sellainen, joka ei kuule ääniä eikä näe valoja?

-

Tyttö joka pelkäsi kiviä

2008-09-03T18:13:00.011+03:00

Eli kerran heikkosydäminen tyttö, jolla ei ollut ikinä ruokaa kotona. Se tyttö ei tykännyt syödä yksin. Siksi sen tytön jääkaappi oli aina ihan typötyhjä. Siellä oli vain yksi ruttuinen tuubi sodan aikaista sinappia. Sillä tytöllä ei ollut edes lautasta, haarukkaa eikä lusikkaa. Hammasmuki sillä sentään oli.

Vaikka sillä tytöllä oli aina maha tyhjänä, se sai onneksi kutsuja syömään toisten pöytiin. Se näytti kai sopivan nälkäiseltä.

Joskus sille tuli tekstiviesti, jossa luki että SISKONMAKKARAKEITTO JA PANNUKAKKU. Silloin se tyttö meni sinne ja söi. Joskus naapuri pudotti sen tytön postiluukusta lapun, jossa luki SIENIRISOTTO JA SÄMPYLÄT. Silloin se tyttö meni ja söi. Joskus tuntematon ihminen pysäytti sen tytön kadulla ja sanoi PORKKANASOSEKEITTO JA LETTU. Silloin se tyttö meni ja söi.

Se tyttö ei kuitenkaan koskaan syönyt mitään sellaista, jonka sisällä voisi olla kivi. Se jätti aina luumut, oliivit ja viinirypäleet syömättä. Se tyttö oli kerran tuntenut erään, joka rakasti luumuja, oliiveja ja viinirypäleitä, mutta jonka sydän oli ollut kiveä. Siksi se tyttö pelkäsi, että syömällä kivisiä ruokia senkin sydän kivettyisi.

Kerran se tyttö oli kylässä yhdessä paikassa, josta oli lähetetty sille tekstiviesti SILAKKALAATIKKO JA RAPARPERIKIISSELI. Se tyttö oli juuri päässyt siihen kiisseliin, kun se nielaisi vahingossa rusinan, jonka sisällä olikin kivi. Se tyttö hotkaisi sen kiven ihan vaan että hupsis. Se tyttö muuttui ihan siniseksi, kun se tajusi sen.

Se pelkäsi kuollakseen, että sen sydän katoaisi ja jäljelle jäisi se pelkkä kivi. Mutta ei se kivi sinne sydämeen mennyt. Sen tytön sydän oli ihan entisellään. Siksi se tyttökin muuttui sinisestä takaisin punertavaksi.

Siitä lähtien se tyttö alkoi syödä kiviä. Sen ei enää tarvinnut odottaa mitään ruokakutsuja. Kiviä kun löytyi joka paikasta. Sen tytön maha oli nyt aina täynnä.

Sille tytölle kasvoi suuri ja vahva graniittisydän. Sellainen, joka on hyvä varastoimaan lämpöä.

-

And then I ran - Ostoslistalla omat jalat

2008-08-30T20:43:00.045+03:00

-

Kun herää, ja tajuaa, että sitä on pomppinut siinä toisen vierellä ihan vieraissa kengissä, tulee tarve juosta. Karkuun toista. Karkuun kantapäitään. Pötkiä niin pitkälle, kun jalat kantavat. Sitä tietää, että jos jää siihen lähelle niin sitä alkaa kohta taas sitoa jalkaansa vanhoja lysähtäneitä lenkkareita.

Pötkii ja palaa.

Menin kenkäkauppaan uusien lenkkarien ostoon. Myyjä käski rullata farkkujen lahkeet ylös ja laittaa eriparit jalkaan. Rullasin ja laitoin. Sitten hän käski juoksemaan korttelia ympäri. Juoksin. Kiltisti ympyrää neljänruuhkaisessa Helsingissä. Myyjä odotti ovella ja kannusti aina uudelle kierrokselle. Minä pötkin pakoon ja palasin taas. Pötkin ja palasin.

On olemassa kahdenlaisia kenkiä. On sellaisia kenkiä, jotka vievät jalkoja. Niihin on asennettu kaikenlaista huippuluokan pompputeknologiaa. Ne hyppyyttävät ihmistä, laittavat koikkelehtimaan ilmassa. Niissä on virtaviivainen olo, mutta ne perustuvat johonkin tuntemattomaan globaaliin koipeen jossain tehtaassa. Ne muovaavat minulle jonkun toisen jalat. Päättävät puolestani. Huomaamattani. Alkavat rakentaa minulle vaikka lättäjalkaa jossa on irtonaiset nivelet ja hiovat jonkun toisen känsää omassa varvasvälissäni. Ja minä vain hyppelen minkä kerkeän tajuamatta että omat jalat katoavat altani. Askel askel hyppy. Askel askel hyppy.
-
Tunteet ovat sukua kengille. On sellaisia, jotka vievät mennessään ja pistävät juoksemaan ympyrää yhä uudestaan. Huipulle, pohjalle, huipulle, pohjalle. Hyppyyttävät ihmistä miten sattuu. Ilmoittavat tunnemaratonille koikkelehtimaan kerta toisensa jälkeen. Muovaavat känsiä ihmisen sieluun. Tekevät ihmisestä jonkun toisen kuvan, itselleen ulkopuolisen otuksen. Taas mennään. Askel askel hyppy. Askel askel hyppy.

Mutta vaikka sitä juoksee kuinka huomaa pysähtyessään, että se tunnemoska on siinä taas. Kiinni kantapäissä. Vaikka typistää kiinalaisittain palan pois, niin ei auta. Mömmö on liimattuna ihokarvoihin ja pohjelihaksiin. Olemukseen.

Mutta on niitä toisenlaisiakin kenkiä, asiantunteva myyjä valaisi. Luomukenkiä, joissa vanhat jalat saavat tursuta miten lystäävät. Niissä jalat vievät ja kengät ovat vain statisteja. Niihin ei ole asennettu mitään turruttavia turvatyynyjä, vaan jokaisen omat luukasat määräävät, mitä tapahtuu. Mitä muotoutuu.

Taas mentiin ympyrää. Pötkin ja palasin.

On sellaisia tunteita, jotka kulkevat lempeästi mukana. Ne maustavat eivätkä hyppyytä. Eivät pakota säntäämään mihinkään vaan tyytyvät siihen, että tyyppi on nyt vähän eksyksissä tai pysähdyksissä ja hakee suuntaa. Tuumaavat vaan, että olkoon, ei me tässä hötkyillä ja sotketa enempää. Seisköön vaikka yhdellä jalalla tolpan nokassa. Kyllä se joskus taas osaa lukea suunnan tähdistä. Ollaan siihen asti autopilotilla. Odotellaan ei pakoteta sitä radalle.

Juostuani riittävästi ympyröitä myyjän kannustavan katseen alla päätin ostaa ne luomulenkkarit. Loppui ainakin jonkun jalkojen lätistäminen jonkun toisen jaloiksi. Vaihdossa omat jalat alle. Vanhat lenkkarit keltaiseen laatikkoon.

Ja sitten vielä etsintään se tolpan nokka. Sitä tähyillessä:

Run Forrest run.

-

LÖYTÖTAVARATOIMISTO:_______________ E8 Hukatut sanat - saa ottaa

2008-08-27T22:30:00.033+03:00

-

en ole u h r i. Olen hyvä . tällaisenaan. Olen riittävä. tällaisenaan. Olen ja se on hyvä asia. en ole yhtä kuin tuska ja ahdistus. olen yhtä kuin keveys. olen rauha. Onni. rakkaus. EN ole vimma. Sssumu. Usva...... olen -selkeys-. Kirkas. Kaunis.

olen pystyvä. Kykenevä. Riittävä. en ole ajelehtiva. päämäärätön. hukassa.
????????????????? ??????????????????????????????????????????????!

olen tunteva. Elävä. tunteeni ovat oikeita. Oikeutettuja. saan tuntea niitä kaikkia.

olen osa suurempaa. saan olla. JOkainen liikahdukseni on osa jostakin isommasta. Olen vastuussa liikahduksistani mutta kaikki lomittuvat kokonais-uuteen-vanhaan-tulevaan. Näen sen välähdyksinä. **********Joskus hyvinkin selkeästi.

ZZZZZZZZZZZZZZZZZZZZJoinain päivinä en näe. ZZZZZZZZZZZZZZ Näen vain

pienuuteni.

Silloin valitsen reitit, joita kutsutaan har ha po luik si. Mutta nekin vievät minua kohti keskustaa.............--------......----...----....---- Mutkien kautta.

Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki yk-si-näinen on harhaa.

Yk-si-sar-vi-set o-vat tot-ta.

olen ja se on hyvä.

KOKOnainen.

Riittävä - Riistämätön.

-

Esikoulunjälkeinen kyselykausi

2008-08-26T20:36:00.011+03:00

-

Kun tulee töistä kotiin ja löytää eteisen matolta kortin, jossa on rannan kuva ja toisella puolella rivien välissä kaksi ihmistä katselemassa auringon tanssia toistensa hiuksissa sitä alkaa pohtia, että onko ihminen tarkoitettu elämään arkea lainkaan.

Juu juu tiedetään, että ei ole juhlaa ilman arkea. Tiedetään, että kun aikansa tahkoaa näkkileipää niin saa palkinnoksi jotain. Lusikkaleivän, ketunleivän tai jotain onnenmurusia jostain vahinkopalvelun jäännöserästä. Tiedetään tiedetään että lopussa kiitos seisoo jonkun ahkeran niskan päällä ja hymypatsas jurnottaa hyllyssä.

Meneekö se aina niin, että pitää ensin vetää sitkeää känttyä että voi maistaa elämän?

Mistä sellaiset ihmiset on tehty, jotka seuraavat omaa tähteään? Sellaiset jotka uskaltavat repäistä itsensä irti maasta ennen kuin siihen ehtii painua ura omista jaloista. Sellaiset, jotka heittävät päätään taaksepäin ja nauravat ilmavasti kun joku sanoo sanan pitää. Sellaiset joiden suussa ei maistu sitka.

Sellaisten alla maa joustaa. Sellaisten alta nousee keveys. Sellaiset tekevät polkuja eivätkä kävele toisten urissa. Sellaisten yläpuolella puut taipuvat. Sellaiset kuulevat kun ne puut taipuvat.

Sellaiset jotka eivät kuule, kaatavat puut päällensä. Jäävät niiden alle makaamaan. Huutelevat aikansa apua ja sitten vaan tottuvat siihen, että elämä on siellä puun alla. Elävät pahkanmakuista elämää juurtuneena kiinni pakkopaitaansa. Ovat ihan tyytyväisiä kun onnellisuustutkijat kiertelevät metsissä keräämässä galluppejaan. Ihan hyvä. Ihan kiva. Ihan mukava. Ihan onnellinen. Ihan vapaa. Eivät ano kirvestä vaan tarjoavat hymyillen kaarnanmakuista teetään.

Mikä saa toisen jämähtämään - toisen taas ponnistamaan ylös sieltä? Kuuleeko se toinen jotain sellaista mitä toinen ei kuule? Äänen joka kohottaa eikä jähmetä. Mistä sellaisen äänen voi löytää? Tuntureilta? Metsästä? Radiosta? Palleasta? Hammaspaikasta? Jostain päälaen alta vai päälaen yläpuolelta?

Millainen on lampi jossa vesi seisoo verrattuna sellaiseen jossa vesi solisee? Millainen on solisevan ihmisen sielu?

Mitä aikuinen voi tehdä kun on kyselykausi?

Pitääkö anoa paikkaa uudestaan esikoulusta? Osaisiko joku esikoulutäti tai setä vastata, niillä kun on vielä asiakkaina niitä kyselijöitä. Esikoulun jälkeen ne kysymykset sitten nielaistaan jonnekin häntäluun alapuolelle.

Aika menee puun etsimiseen ja sahausharjoituksiin.

-

Pätevä painonvartija saa paikan

2008-08-23T21:47:00.005+03:00

-

Haluaisin palkata painonvartijan.

Kalorien sijaan vartija laskisi mielen raskautta. Punnitsisi henkisiä taakkoja. Aina kun alkaisi kasata turhia vastustuksia ja valituksia niin, että terveys korisisi, tyyppi käskisi topakasti dietille - keventämään ajatuksista turhat pois. Painonvartijan tuella höykytettäisiin marttyyrimakkarat ja ahdistusainot hiiteen. Ei haudottaisi angstisina epis-elämää vaan pyöritettäisiin onnenpyörää ja tervehdittäisiin rosvosektoria vilkutuksella.

Millainen olisi maailma, jossa kukaan ei polkisi jalkaa, tempoisi ja vastustaisi koko ajan jotakin. Taantunut helvetti? Soljuva paratiisi? Kaatopaikka? Kaivo?

Onko elämä yhtä kuin minä vas minä tus minä tan tan tan?

Vastustuslandiassa kaikilla on oltava mielipide joka asiasta. Ryyditettynä omakohtaisella kokemuksella ja pirullisilla perusteluilla. Sellainen joka myötäilee on hapero peesaaja. Jäänyt syntymässään saamapuolelle sanoisi Aapeli. Mielipiteetön puolieliö.

Sellainen joka vastustaa ja rummuttaa mielipiteitään on älykkö, muutos, voima. Kokoeliö. Loikannut sille puolelle viivaa, jossa järjen partaveitsi hioo ankarasti pehmeän kulmikkaaksi.

Vastustaminen vie energiaa. Se on ryppyistä hommaa. Se kuuluttaa epäoikeudenmukaisuutta ja repii rikki rupia. Olemassaolon mätää. Veristä visvaa. Se koukuttaa. Lisää. Se maalaa pastellin päälle betonin harmaata. Harmaa on aidompaa kuin roosa. Roosa on peesaajille. Täysinäisille. Betoni sellaisille, jotka näkevät viiltävin silmin. Sellaisille joilla on nälkä.

Vastustaminen ja valittaminen elävät iloisessa parisuhteessa. Vihkivalassa ne lupaavat rakastaa toisiaan vain vastoinkäymisissä. Lapsille pistetään ristiäisissä nimet Ankeus ja Iva. Myötämäestä ei olla kiinnostuneita. Se on jotain näkymätöntä harhaa. Ärsyttävä naapuri, jonka toivoisi muuttavan pois.

Vastustusvalivali huutaa, jähmettää, räjäyttää, painostaa, käskee. Pelkää alistamista niin että alistaa kaiken muun. Tuloksena on paljon melua. Murusia betonista.

Mikä on sitten liiton vastakohta? Vaikeneminen? Hyväksyminen? Antautuminen? Jotain sellaista, joka etenee hiljaisemmin, pehmeämmin, keveämmin, huomaamattomasti. Jotain sellaista, joka ei puhu rummutuksella. Jotain sellaista joka tuo energiaa. Jotain sellaista joka ei ole sukua alistamiselle saati alistumiselle. Jotain sellaista joka ei yritä rakentaa betonimuruista taloa.

Kumpaa halutaan? Kumpi saa tuntemaan olevansa elossa? Kumpaa myydään markkinoilla? Kumpi valitaan aseeksi kaksintaisteluareenalla jossa toisella puolella seisoo elämä?

-

Poika joka kertoi

2008-08-16T22:07:00.007+03:00

-

Yksi poika oli tosi villi ja tosi kiltti. Kun se nauroi alkoi aina muita naurattaa. Se poika oli sellainen vakavankääntäjä. Se oli hyvä kertomaan tarinoita. Se keksi niitä ihan ilmasta.

Kerran yksi tyttö askarteli pahvista pienen kyltin ja kiinnitti sen sen pojan paitaan hakaneulalla. Siinä kyltissä luki:

- SATUSETÄ -

Nyt kaikki tiesivät että siltä pojalta sai satuja. Niitä tilattiin joka paikkaan: juhliin ja sairaaloihin.

Kerran yksi poika pyysi sitä Satusetää kertomaan sadun siitä Satusedästä itsestään. Silloin se Satusetä kertoi maailman pienimmän sadun. Siinä oli vain kuusi sanaa ja se meni näin:

Olipa kerran inhottava ja surkea tyyppi.

Silloin se poika, joka tilasi sen sadun kertoi sadun sille Satusedälle. Se oli sen Satusedän mielestä maailman isoin satu. Sen pojan satu meni näin:

Yksi poika oli tosi villi ja tosi kiltti. Kun se nauroi alkoi aina muita naurattaa. Se poika oli sellainen vakavankääntäjä...

-

Oodi kastemadolle

2008-08-14T22:39:00.009+03:00

-

Kastemadot kuulevat kuinka maa tömisee. Yksi mies syö niitä. Laittaa ensin matosen jauhopurkkiin ja kun hetken pienen se on siellä möyrinyt miekkonen saa päivällispöytään valmiiksi jauhotetun madon. Hän arvostaa kuulemma laatua ja omaperäisyyttä keittiössä. Haitilaiset syövät ruokakriisissä mutakakkuja. Täällä syödään gourmet-ateriana matoja. Valinnanvapaus tuo kummallisesti lisämakua.

Mutta takaisin kastematoihin. Eivät ne ihan turhaan möyri tuolla mullassa ja mudassa. Ne hajottelevat popsimalla kaikenlaista niiden suuhun sopivaa. Niiden gourmet on multa. Sitten viuh kaikki tulee toisesta päästä ulos ja kasveilla on kivaa. Ne kun pystyvät nyt nappaamaan juurillansa herkkuja. Niiden gourmet on kastemadon kakka. Isoja lehtimöykkyjä kasvit eivät pystyisi millään hotkimaan ilman toveri matoa ja kumppaneita.

Kun joku hajoaa, joku saa siitä uutta lisäpuhtia. Niin se toimii. Hajoamisellakin on tilauksensa.

Eikä möyriminenkään ole turhaa. Kun mato möyrii, tulee kuohkeaa ja siitä sitten joku toinen elävä iloitsee kun saa happea hengittääkseen. Muuten olisi ihan vaan tiukkaan tamppaantunutta ja ahdasmielistä. Haukkoisivat henkeään siellä maan alla.

Möyrijöitä tarvitaan. Sellaisia jotka kaivavat uusia käytäviä ja jaksavat syödä multaa toistenkin puolesta. Möyrijä elää happirikkaasti.

Liero on täysin väärä lempinimi kastemadolle. Se kuullostaa likaiselta ja alhaiselta. Kastemato - kuinka kaunis on nimi.
Kaste ja mato. Kastematto. Kasteolento.

Aikoina joilloin oma tikapuuhermosto on koetuksella sitä alkaa arvostaa pieniäkin liikahduksia mullan alla ja päällä. Loppujen lopuksi meitä kaikkia yhdistää multa. Kun se unohtuu täällä yläilmoissa, niin kastemadot kömpivät koloistaan muistuttamaan meitä mullan mureudesta.

-

Nainen jota huolet pakenivat

2008-08-10T20:48:00.006+03:00

-

Olipa kerran nainen, joka ei osannut murehtia. Siitä naisesta eivät ikävät asiat saaneet otetta. Surut pyyhkiytyivät sen naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.

Kun sen naisen poika soitti, että äiti sä ole paska äiti, se nainen kuunteli hiljaa. Se ei tuntenut itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, se lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Se tiesi, että jonain päivänä pojan sielu kasvaisi.

Kun sen naisen töissä oli ihan sairas meno päällä, se nainen ei alkanut ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Se nainen teki työnsä sen kaiken keskellä ilolla. Toisten huomaamatta se kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus se siivosi toisten nurkat. Joskus se laittoi jonkun lokeroon tuoreen croissantin. Joskus se soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.

Kun sen naisen veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, se nainen ei itkenyt koskaan mukana. Pian se velikään ei enää itkenyt. Se lähti kotiinsa päättäväisenä.

Kun se nainen sairastui niin, että maaliviiva alkoi häämöttää, se ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Se lähti sairaalasta kesken kaiken ja palasi töihin. Se teki suuren voileipäkakun. Lääkärit eivät tajunneet, mihin se sairaus oikein katosi.

Sillä naisella oli kai liian terve sielu.

Se nainen ei paennut mitään. Se kohtasi kaiken. Mutta sitä naista pakenivat huolet ja murheet.

Se nainen oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut se nainen ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Se salaisuus oli kannatellut sitä naista läpi elämän.

"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."

-

Jäähyväislento

2008-08-09T16:30:00.012+03:00

-

Vaellan kallioiden juurella. Törmään leijonaan. Se tervehtii minua. Tervehdin takaisin. Kapuan sen selkään. Leijona lähtee juoksemaan ilman halki. Kohti korkeuksia. Tuulen halki. Pysähdymme korkeimman kallion laella. Paikalle saapuu haukka.

Jatkan matkaa sen selässä kevyen tuntuisesti. Mielessä käy ajatus, että tämä ei ole totta. Siinä samassa haukka laskeutuu. Ei sitten. Nousen uudestaan sen selkään, mutta haukkaa ei enää ole. Siivet kuuluvat nyt joutsenelle. Liidämme ilman halki kohti taivaanrantaa.

Laskeudumme kallioseinäisen laguunin juurelle. Edessäni on äänetön vesiputous. Joutsen antaa minulle sulan. Minun pitää säilyttää se. Sen avulla kuulemma selviän. Seuraavaksi lähden ylittämään laguunia. Kävelen kevyesti veden päällä. Joutsen lipuu vierelläni. Puristan sulkaa käsissäni. Tuntuu ihmeelliseltä. Tiedän, että voin luottaa joutseneen .

Ylitettyäni veden saavun kalliokielekkeelle. Joutsen nousee siivilleen ja katoaa. Vastassa on vanha mies. Olen tavannut hänet kerran autiomaassa. Hän on laittanut nuotion luolan edustalle. Vanha mies tarjoaa minulle teetä. Juoma on mielettömän hyvää. Voisin istua siinä nuotion ääressä ikuisuuden. Emme juuri puhu mitään, mutta nautin kovasti hänen seurastaan. Hän koskettaa sulkaa ja hymyilee mietteliäästi.

Kysyn, voiko luolaan mennä. Vanha mies nyökkää, mutta ei itse lähde mukaani. Pärjään kuulemma, koska minulla on sulka.

Kävelen pimeään luolaan. Minulla ei ole aavistustakaan mihin pimeys vie. En osaa pelätä. Se tuntuu turhalta. Saavun luolan perälle ja näen seinissä sinistä hohdetta. Se on syvänsinistä, kimaltelevaa ja se voimistuu oudoksi leijuvaksi höyryksi joka irtoaa seinistä. Höyry leijuu ympärilläni. Riisun vaatteeni ja kylven sinisyydessä. Se tuntuu ihanalta, mutta ei lainkaan sellaiselta kuin vesi.

Pukeudun ja palaan takaisin luolan suulle. Vanha mies istuu tutussa paikassa. Sinulla on nyt vuoren siunaus, hän toteaa. Ennen kuin ehdin ihmetellä enempää, joutsen on taas siinä kutsuen paluumatkalle. Lennämme hurjaa vauhtia. Kesken kaiken olen taas haukan selässä. Se vie minut kalliolle, jossa leijona odottaa. Sen selässä kiidän alas korkeuksista. Hyvästellessäni leijonaa halaan sen kaunista harjaa.

Myöhemmin näen järven rannassa taas joutsenen. Se istuu laiturin päällä. Laituri on kovin laho. Joutsen on valtavan kokoinen. Todella valtavan. Äkkiä se nousee ylös ja lähtee juoksemaan metsän halki. Puut kaatuvat sen tieltä. Silmieni edessä se kääntyy yllättäen ja tulee suoraan minua kohti. Jähmetyn. Olo on kuin kiitoradalla lentokoneen edessä. Suoraan päin. Mutta juuri kohdallani joutsen nousee siivilleen kohti korkeuksia. Jättiläisräpylät viistävät aivan pääni yläpuolella. Seison paikalleni jähmettyneenä ja tunnen kuinka kauhu muuttuu hiljalleen kunnioitukseksi.

Hyvästi ruma ankanpoikanen.

-

Hetki ennen pettuleipää

2008-08-08T14:04:00.018+03:00

-

Kun ihminen on lähdössä sotaan se pistää arjen uusiksi.

Reilu puolivuosisataa sitten täällä piti monen pakata reppunsa ja lähteä isänmaan ja vihollisen väliin. Edessä olivat tuntemattomat kolkat ja vaaranpaikat. Lähimmäisten silmissä näkyi pelko. Naisväki peitteli silmäkulmiansa. Ei ollut tietoa missä kunnossa palataan; reissussa rähjääntyneenä sankarina vai taivaspaikan lunastaneena. Rukoiltiin siunausta. Lähdön lähestyessä arki tiivistyi hetkiksi ja tunnelmapaloiksi. Äidin pulla maistui toiselle kuin ennen. Pian maku olisi muisto vain. Saunapolku tuntui liian lyhyeltä. Siihen asti pantatut rakkaudentunnustukset lunastettiin. Se mitä sanottiin, sanottiin harkiten. Täytyi osata olla niin, että jäisi hyvä maku niin lähteville kuin jääville. Paluuta toivottiin ja pelättiin.

Tässä kolkassa maailmaa isänmaan ja vihollisen välinen rintama ei enää kaipaa ihmistä. Nyt lähdetään urheina koitokseen nimeltä määräaikainen työsuhde.

Kuulun ihmisiin, joille alku aina hankalaa. Haluaisin ajautua asioihin hiipimällä seinien läpi. Huomaamatta. Olen päämäärätietoisuuden ja urakehityksen antiteesi. Ajautuminen ja kelluminen on tapani olla. Semmoinen ei sovi tässä ajassa.

Uuden sorvin ääreen lähteminen pistää arjen uusiksi. Sitä vyöttää kupeitaan ja kertoo uutisesta läheisilleen. Ei oikein uskalla ajatella, mitä edessä on. Jotain uutta. Vanhat kokemukset kummittelevat mielessä ja huhupuheet saavat pelot tanssimaan. Tyhjä aika tuntuu kallisarvoiselta. Sitä miettii, että pitäisi osata varustautua paremmin, mutta enää ei ehdi. On vain mentävä, vaikka mieli jarruttaa. Unissaan taistelee hengestään.

Lähdön hetkellä pitää puhaltaa torveen niin että se kuuluu kauas. Kuulkaa. Täältä minä tulen. Maine edellä päin haasteita. Töt-tö-röö. Reipaasti marssien rumpua lyöden kohti päämääriä. Uhkuen itsevarmuutta ja pelottomuutta. Lunastaen CV:n korulauseet. Oman elämänsä sankarisarasvuo. Kaikki heikkoudet pidätetään. Pelot pakattuna ilmatiiviisti Ikean kutistavaan pakkauspussiin.

Mutta tämän torvensoittajan rintaan nousee kummallinen raskaus. Peilissä ja läheisten silmissä näkyy vilahdus pelosta, vaikka kaikki yrittävät näyttää urheilta. Puheet ovat pienieleisiä. Ei haluta maalata piruja seinille. Hymyt hiljaisia. Hyvin se menee. Tällä kertaa. Toivotaan niin. Kyllä se siitä. Sitä pakkaa vanhat rakkaudet hyllylle. Levätköön rauhassa sopimuksen päättymiseen. Sitä valikoi ystävänsä. Itse uppoaa jos on liian monelle pelastusrenkaana.

Ei oikein tiedä missä kunnossa on sopimuksen päättyessä. Olenko ylipäätään toimintakykyinen. Vai muuttunut sellaiseksi keloksi, että tuttavat ja kylänmiehet eivät enää tunnista. Kantavatko jalat vielä. Pitääkö taas opetella uudestaan kävelemään. Joutuuko taas haukkomaan henkeä uupumuksen aallon alla.

Sotaan lähdettiin. Käsky kävi. Sankaruus paloi mielissä. Lähdettiin voittamaan. Muuten olisi mennyt pohja kaikelta. Rintamalla alun sietämättömyyden korvasi sopeutuminen. Sitä opittiin väistämään vaaranpaikat. Sitä opittiin olemaan ajattelematta saunapolkua silloin kuin piti taistella. Sitä opittiin tanssimaan haitarin tahdissa silloin kun siihen oli tilaisuus. Ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan myös se päivä jolloin pettuleipä maistui melkein yhtä hyvälle kuin äidin pulla.

-

Sisustusmafia kävi täällä

2008-08-04T19:48:00.017+03:00

-

Kävin pankissa. Konttori on mennyt uusiksi. Virkailijat istuvat nyt huurutettujen lasiseinien takana kukin omassa yksiössään. Palvelutiskin sijalla on aulapoika. Katopaneelin alta tulvii lempeän vihlovaa tavaratalojatsia. Kaikki on puhdasta. Paperit loistavat poissaolollaan. Aulapojan jokainen hiushaiven on tasapituinen. On ihmisiä, joista tuuli ei saa otetta.

Samassa tilassa olevaan vakuutuskonttoriin on vuoronumerot. Ketään asiakasta ei ole paikalla kunnes yksi mies saapuu. Ottaa vuoronumeron koneesta. Ilahtuu selvästi kun huomaa olevansa ainokainen. Taulussa vilkkuu 265. Mies menee ovelle, tervehtii sisällä odottavaa virkailijaa, mutta huomaa siinä samassa, että numero kädessä onkin 264.

- Ootas tää onkin väärä, mies sanoo ja palaa takaisin vuoronumerokoneelle painamaan nappia.

Sitten hän marssii takaisin 265 kourassaan sisälle.
- No niin, nyt on oikea.

Täh.

Tuijotan kiiltävää graniittilattiaa. Eteisessä lasin takana laskuautomaatilla pyörivät tuulipuvut ja varvastossut. Heitä ei tarvitse noteerata. Nahkakenkäiset saapuvat lasin toiselle puolelle. Heitä aulapoika tervehtii.

Pöydällä on pankin sijoitusjulkaisu ja terveyslehti. Toistakymmentä vuotta sitten pankin pöydillä tarjottiin Seuraa, Hymyä ja Apua. Eivät taida sopia enää atmosfääriin. Anita Hirvosen ja Matti Nykäsen ovat korvanneet kuntoileva kulttuuriministeri ja sijoittava kirjailija. Lehdissä ei näy lukemisen merkkejä. Aulapoika tuijottaa tietokoneruutua. Onkohan hän jotain eri lajia. Hänessäkään ei näy merkkejä seurasta tai hymystä . Lopulta apu saapuu virkailijan muodossa.

Käteltyämme hän vie minut koppiin ja sulkee liukuoven äänettömästi perässäni. Sitten hän ryhtyy näpyttelemään.

Sekoitan häntä kysymällä, eikö häiritse, kun ei enää voi jutella työkavereiden kanssa, kun on seinä välissä seuraavaan koppiin. Virkailija myöntää, että kurjalta vähän tuntuu, mutta kun huippusisustussuunnittelija halusi jokaiselle oman yksilöllisen tilan. Ei sitten näy niitä päitä tiskin takaa.

Olisi nyt porannut edes pienen kurkistusreiän seinien välille. Virkailijan messenger vilkkuu. Jotain sentään. Päät nousevat bittimuurin takaa.

Tiedustelen, mitä mieltä virkailija on kattopaneelimusiikista. Menossa on kevyen ärhäkkä viulusoolo. Ei kuulemma oikein siedä sitä, mutta kun sen on sisustussuunnittelija valinnut. Eikö edes perjantaina soi jotain muuta? Miksei, mutta kun sisustussuunnittelija on määrännyt, että vain tätä tiettyä pitää kuunnella.

Katselen tyhjiä seiniä. Puhumme virkailijan lapsesta. Yrittää kovasti opetella lukemaan. Jutellaan siinä lastenkirjoista. Runoja ja riimejä höpöttävät kotona. Eikö tuohon seinälle voisi laittaa lapsosen piirrustuksen tai valokuvan päivää piristämään, kyselen. Miksei, mutta kun sisustussuunnittelija on kieltänyt. Sellainen oma sotkee kuulemma vaan.

- Ja onhan täällä tuo. Virkailija osoittaa taakseni.

Näen postikortin kokoisen akvarellin. Siinä on harmaa neliö ja ruskea viiva. Jokaisessa kopissa on kuulemma samantapainen pikkumaalaus siinä kohdassa. Virkailija oli yrittänyt vaihtaa taulunsa naapurin sinertävään, kun pitää kovasti sinisestä. Olisi tullut rippunen lisää väriä ja hyvä mieli. Naapurikin oli ollut suostuvainen vaihtokauppaan. Mutta sitten sisustussuunnittelija - kukapa muu- oli reagoinut ja sanonut, että ei sellainen kyllä käy.

Saamme paperit kuntoon. Kätellessämme hyvästiksi toivotan virkailijalle paljon hetkiä lastenkirjojen parissa. Hän hymyilee. Sitten hän pistää ilmeensä peruslukemille, ottaa ryhdin ja lähtee hakemaan uutta ihmistä koppiin.

Kevyen ärhäkkä viulusoolo sterilisoi ilman jäljiltäni.

Mietin kotimatkalla, ketä tuollainen steriiliys palvelee. Rahaa tietenkin. Luoko viileys pätevyyttä? Pitävätkö huuruiset lasiseinät lakki kourassa tulevat loitolla? Puhtauteen on vaikeampi saapua kertomaan likaisesta konkurssista. On helpompi tehdä iso riskisijoitus, kun mikään ei muistuta arkisesta. Veisikö piirrustus seinällä kurssit alas? Onko arki hävitettävissä kiiltovahalla?

Tuntuu siltä, että aika on kääntymässä sellaiseksi, että tuollainen viileä vieraannuttaminen on vähän out. Ehkä kulman takana odottavat jo luomupankit tuloaan. Tarjolla mansikkakakkua, ristikkolehtiä, Junnu Vainion kokoelmalevyä ja eläviä päitä tiskin takana. Huurussa vain pakkasilmasta saapuvien silmälasit.

Kotona eteisessä vastaan mönkii hikinen sukka. Siinä vasta sisustussymboli.

-

Tyttö joka oli niin kuin muut

2008-08-02T16:19:00.002+03:00

-

Olipa kerran tyttö, joka oli tosi taitava olemaan niin kuin muut. Se oli niin taitava olemaan niin kuin muut, että se ei enää muistanut mitä se oli ollut ennen niitä muita.

Kun joku kysyi sen tytön nimeä, se sanoi mitä mieleen tuli. Yleensä mieleen tuli sellainen nimi, joka kuullosti jotenkin taiteelliselta ja hienostuneelta. Kun joku pyysi sitä tyttöä juhliin kanssaan, se tyttö lähti aina, vaikka oikeastaan se ei tuntenut ketään eikä kukaan sitä. Kun joku hymyili sille tytölle, se hymyili aina kauniisti takaisin. Kun joku kysyi sen tytön mielipidettä, se valitsi aina sellaisen mielipiteen, mikä sopi sille toisellekin. Kun joku kysyi, mitä se tyttö teki, se tyttö vastasi aina tekevänsä melkein samaa kuin se toinen. Kun joku kertoi matkustaneensa jossakin, se tyttökin kertoi olleensa siellä. Jos olisi katsonut tarkkaan sitä tyttöä, olisi huomannut, että yleensä se tyttö alkoi näyttää ihmeellisesti siltä jonka kanssa se kulloinkin seurusteli. Se tyttö oli kaikkien suosikki. Siksi sitä aina pyydettiin juhliin.

Kerran kun se tyttö oli taas valinnut taiteellisen ja hienostuneen nimen ja saanut kutsun juhliin, tapahtui jotain outoa. Se tyttö meni sinne juhliin ja alkoi jutella yhden pojan kanssa. Siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään. Se poika ei hymyillyt. Niin se tyttökään ei voinut hymyillä. Se poika ei ollut mitään mieltä mistään. Niin se tyttökään ei ollut mitään mieltä mistään. Se poika ei kertonut tekevänsä mitään. Niin se tyttökään ei kertonut tekevänsä mitään. Se poika ei ollut edes matkustanut missään. Niin se tyttökään ei ollut matkustanut missään. Se poika vaan seisoi siinä. Niin se tyttökin vaan seisoi siinä.

Siinä seisoessaan se poika näytti ihan perunalta kepin päässä. Niin se tyttökin sitten alkoi näyttää perunalta kepin päässä. Ne vaan seisoivat siinä. Oli tosi hiljaista.

Silloin se tyttö sanoi, että se halusi kotiin. Se ei jaksanut juhlia ja sillä ei ollut mitään sanottavaa kenellekkään. Se poika nyökkäsi ja otti sitä kädestä. Matkalla ovelle sen tytön perunapäähän kasvoi kolme porkkananpunaista hiusta.

-

Joku on tehnyt jotain oikein

2008-08-02T12:14:00.022+03:00

-

Kotiovelta lähtee hiekkatie Helsinkiin. Se seuraa jokea pikkulaitureiden ja poukamien läpi. 15 kilometriä idylliä ytimeen. On suoranainen ihme, että steriilit asuinalueet ja asfaltti eivät ole päässeet käsiksi tuohon maisemaan. Joku ympäristöpoliitikko on ollut todella ihminen paikallaan jossain kaupunkisuunnittelun kokouksessa. Naapurikaupunkien välille viheraluetta, metsää ja nurmikkoa jalkapallolle ja auringolle hop hop. Nuija pöytään KOPS.

Tervehdin pyörän selästä virtaavaa koskea ja lehmiä laitumilla. Poikkean Kivennokkaan taiteellisen tädin pitämään kahvilaan. Puinen norsu vilkuilee surumielisesti. Isot pojat haluaisivat pistää siirtolamökit ja kahvilan termiittien ruuaksi ja rakentaa saareen lasipalatseja. Toivottavasti joku lyö ne nuijat pöydille.

Istun keinuun. Horisontissa leviää Helsingin ranta. Rannalla kisailevat vapaina pienet pojat, koira ja lammas. Kaislikossa nököttää iso kelluva mies. Se on tervan ja höyhenten peitossa. Kesämies? Nykymies? Kuin mielenosoituksena tuuli tarttuu mieheen ja kaataa sen mereen. Mies uupuu ja uppoaa pinnan alle. Ei jaksa enää keikkua katseen alla. Päätän jättää tällä kertaa pelastustyöt sikseen. Hätäkeskustakaan tuskin kiinnostaisi nykymiehen rappio.

Jatkan matkaani. Törmään ajan kitisyttämään kauppa-autoon. Ostan eskimon. Muut jäätelöt tuntuvat keikailevan nykyaikaisilta. Teatteri kutsuu. Tien toisella puolella menee Waltarin Noita palaa elämään ja toisella puolella Hamlet. Molemmissa tehdään tosissaan töitä. On hienoa kun ei tehdä puolivillaisesti. Onko väliä edes sanomalla, kun tulee vaan tunne, että noilla tuolla on sanottavaa.

Paluumatkalla ajan auringonlasku kintereilläni. Puolen yön lähestyessä ohitan kaupungin hernepellon. Siellä on ihmisiä poimimassa ja syömässä. Pysähdyn nappaamaan muutaman palon, oikeastaan haluan nähdä keitä nuo peltoaktivistit oikein ovat. Tunnelma on puhtoinen. Joku hyräilee.

Sitä haluaisi nuijien varteen sellaisia ihmisiä, jotka viihtyvät hernepellolla keskellä yötä.

-

Mikrokupuilua

2008-07-31T00:44:00.011+03:00

-

Jossain Atlantin toisella puolella elää kuulemma heimo, jonka tietäjien tehtävänä on keikauttaa tottumukset ja tavat sijoiltaan. Ne tyypit tekevät sitten kaikenlaista nurinkurin; kävelevät väärinpäin, nauravat suruissaan, itkevät iloissaan, pesevät lialla ja kuivaavat vedellä. Tarkoituksena on saada ihmiset näkemään, nauramaan, oivaltamaan, rikkoutumaan ja kokoamaan itsensä. Tietäjät yrittävät tehdä reikiä rutiineista kudottuun verkkoon, joka viettelee uneliaisuuteen ja poissaoloon. Ne kulkevat samaa tietä kun taiteen tekijät, teatterin ja performanssin maailmassa vaeltavat, mutta niiden toimintatapa on osa yhteisön arkea eikä kokemukseen tarvitse lippuja tai kulttuurintuottajia.

Jospa jokaisella olisi mahdollisuus tällaiseen nurinkurinshamaaniin lähiympäristössään. Ilman firman kustantamaa aitiopaikkaa, kampaajakäyntiä ja turvallista massaohjelmistoa. Voisikohan herättää keskiajan väärät kuninkaat haudoistaan? Elävät patsaat ja ilveilijät irti Espan puistosta koteihin kuukausipalkalla. Lastensairaalan klovni-insituution voisi laajentaa koskemaan jokaista taloyhtiötä.

Maailma on siihen tarpeeksi sairas ja osasto jatkuu maanteitä pitkin jokaisessa ilmansuunnassa.

Ovikellon kilahdus ja oven takana partiolaisten ja taivaspaikantarjoajien sijaan kerrostaloklovnit. Klovnit tekisivät mitä mieleen tulisi ja tarve olisi. Ne sotkisivat vähän ihmisten rutiineja ja näyttäisivät vaihtoehtoja. Ne eivät arvostelisi tai tuomitsisi mitään eikä ketään. Ne eivät olisi pahantahtoisia vaan neutraaleja hahmoja, jotka lempeästi vispaisivat arkeen vähän lisää ilmaa.

Klovni voisi mennä istumaan television eteen, heittää sen ikkunasta ulos tai katsoa seurana saksalaista poliisisarjaa. Klovni voisi istuttaa kukkaruukkuihin perintölusikoita ja loihtia sukkapuikoista talvisodan. Istahtaa tulehtuneen parisuhteen keskelle ja vaientaa osapuolet hetkeksi katsomaan ikkunan takana lentävää pääskystä. Tai sitten se olisi vain siellä jossain nurkassa limoviikunan alla, että olisi sellainen olo, että joku täälläkin asuu, jos itse on käynyt liian näkymättömäksi. Tyhjillä pihoilla voisi pari klovnia keinua ja tehdä hiekkakakkuja. Ainoat lapset saisivat hetkeksi en-tahdo-liata-itseäni-seison-vaan-naama-peruslukemilla-hiekkalaatikon-reunalla-äidin ja kännykkäisin vastapainoksi estottoman klovnin.

Klovnit näyttäisivät, että elämä ei ole yksiselitteistä kököttämistä. Siihen liittyy sattumuksia, säröjä, onnea, yllätyksiä ja yksinäisyyttä. Kaiken järjettömyyden keskellä kulkisi jokin joka antaisi toivoa, että kaiken takana on kuitenkin terve maailma eikä sellainen jossa jossakin päässä vaan koko ajan naksuu ja veitset viuhuu.

Välillä sitä elää mikrokuvun alla. Kaikki on jotenkin samaa lasilautasella pyörivää maksalaatikkoa automaattiteholla. Mikään ei ole sinänsä pielessä, mutta ei kuitenkaan lämmitä täydellä teholla. Lillutaan jossain uuden ja vanhan välimaastossa. Tehdään asioita yksi kerrallaan tietyssä järjestyksessä, mutta ajatus ei kulje mukana. Herätään välillä kun kuuluu piip piip piip ja annos on valmis. KLING. Vaikka on siinä, on jotenkin poissa. On oikeastaan aika sama mitä tekee, koska se olennainen tapahtuu muualla.

Joku sanoi, että sellaisen sielulla on tarve matkustaa kauas, joka nukkuu paljon. Mikrokupuolotilassa sielu matkustaa vaikka on valveilla. Se on jotain toipumisen ja nääntymisen välillä olevaa hiljaisuutta. Jotain raskasta, jonka kuitenkin halkaisee odotuksen keveys. Kuin jolla joka nököttää poukamassa paikallaan, vaikka tuulee. Hetkeen on tiivistynyt jotain, mikä antaa vielä odottaa itseään.

Pesin mikrokuvun maksalaatikosta ja lahjoitin koko uunin pois. Pikaisesti lämmitetty saa mennä. Seuraavaksi yritän riisua jotain muuta. Jospa vaikka takaperin harpon jonkun vierellä ja olen hiljaa vaan.

-

Nainen joka toivoi

2008-07-30T14:32:00.005+03:00

.

Yksi nainen toivoi, että sillä kävisi vieraita. Se tunsi kai olonsa yksinäiseksi ja siksi se halusi niitä vieraita. Sillä oli aina tuoretta pullaa leipälaatikossa siltä varalta, että niitä vieraita tulisi.

Joskus se nainen oli niin vieraankipeä, että sen täytyi ottaa lääkettä.

Kerran sille naiselle sitten tuli kylään niitä vieraita. Se nainen oli tosi iloinen ja otti sen tuoreen pullan esiin sieltä leipälaatikosta. Se nainen alkoi keittää niille vieraille kahvia, mutta kesken kaiken se tuli tosi surulliseksi. Se oli surullinen siksi, että se tiesi, että ne vieraat lähtisivät kohta pois. Se oli niin surullinen siitä, että ne vieraat lähtisivät kohta pois, että se unohti kokonaan että ne vieraat olivat siellä. Sitten kun se nainen muisti sen, ne vieraat olivat lähteneet pois.

Se nainen laittoi sen pullan takaisin laatikkoon. Sitten se alkoi toivoa, että tulisi vieraita ja otti vähän lääkettä.

Yhtenä päivänä se nainen hukkasi muistinsa. Se ei sitten enää muistanut toivoa niitä vieraita eikä ottaa lääkettä. Mutta kerran niitä vieraita tuli kumminkin. Se nainen oli tosi iloinen koko ajan. Se ei muistanut olla surullinen. Se ei muistanut kun ne vieraat lähtivät pois eikä se muistanut toivoa niitä vieraita takaisin.

Nyt sillä naisella käy tosi paljon niitä vieraita, vaikka se tarjoaa niille aina tosi vanhaa pullaa kenkälaatikosta.

.

Metsähajatelmia

2008-07-23T14:29:00.012+03:00

.

Vaelsin muutaman päivän metsässä.

Puiden keskellä käveleminen on erilaista kuin muovituolien keskellä käveleminen. Eräs mies sanoi painokkaasti, että ihmisellä pitää olla suunta. Pitääkö? Suorinta tietä menemällä ei pääse niin pitkälle kuin harhailemalla.

Välillä pitää palata takaisin jälkiään. Käännekohta on se paikka, jossa oppii katsomaan mennyttä toisesta suunnasta.

Näin hymyilevän kiven ja kyllästyneen kiven. Ihminen pitäisi kohdata joskus ilman historiaa. Välillä vaihdamme ulottuvuutta itse kukin eikä ole enää paluuta vanhaan. Vanha rakkaus ei ehkä ruostu, mutta se hiipuu joksikin jota ei enää ole tässä ajassa mahdollista sytyttää. Vajoaa ulottuvuuksien väliin. Vapautta on päästää irti siitä, mitä ei enää ole. On tunteita joiden on hyvä antaa lahota. Maassa leijailevat kellastuneet lehdet ovat kasvun ennusmerkkejä.

Puiden keskellä voi katsoa toista ihmistä ohi samalla tavalla kuin Stokkan kellon alla. Rohkea on se joka avaa ensimmäisenä keskustelun nuotiopaikalla. Se mistä on kömpelöä puhua, on kaikkein notkeinta mielessä. Kun lopettaa muistelun, ennustelun ja valittelun, tulee aika hiljaista.

Suuri loimu ei lähde liikkeelle isosta pökkelöstä vaan pienistä tikuista. Hakaneulat pelastavat. Hakaristit pelottavat. Sytytysnestettä ei kannata juoda janoonsa pimeässä.

Nukuin yhden yön teltatta taivasalla. Pelko on järjetön rakennelma. Se estää nukkumisen ja tekee hereilläolosta painajaisunta. Muurahaisen rasahduksesta tulee murhaajan askel. Tuuli puhutteli kovalla äänellä. Niin kovalla, että tunsin muuttuvani tuuleksi. Minua ravisteltiin. Tunsin kunnioitusta.

Sielu jäi metsään. Kuori söi Floridan broileria ABC-aseman tolpan juuressa.

Kotona neljä seinää tuntui epätodelliselta kotelolta.

.

Silmäruokaa pysäkille

2008-07-23T12:24:00.013+03:00

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.

Äiti joka leikki

2008-07-16T22:37:00.003+03:00

.

Yhdellä äidillä oli kaksi lasta. Se äiti oli niiden lasten mielestä tosi kaunis ja laiha. Se äiti vei niitä lapsia tosi usein retkelle. Mutta ne eivät menneet retkelle metsään, kun se äiti pelkäsi siellä, vaan ne menivät retkelle kauppaan.

Siellä retkellä ne leikkivät aina semmoista hauskaa leikkiä, että ne lapset istuivat tosi hiljaa sellaisissa kärryissä. Sitten se äiti pujotteli niillä kärryillä tosi ahtaissa paikoissa. Se äiti oli tosi taitava pujottelemaan.

Sitten retkellä leikittiin aina piilosta, mutta se oli niistä lapsista tylsää, kun vain se äiti sai mennä piiloon ja se äiti ei keksinyt ikinä mitään uutta piiloa. Se meni aina sellaiseen koppiin, missä oli se verho. Ne lapset jaksoivat etsiä sitä leikisti, kun ne tiesivät, että se äiti piti tosi paljon siitä piilosta.

Kerran yksi niistä kopeista missä oli se verho söi sen äidin. Ne lapset kävivät sanomassa siitä yhdelle tädille, mutta se täti ei oikein käsittänyt sitä asiaa. Se rupesi huutamaan sitä äitiä kaiuttimissa ja käski turvallisuusmiehiä juoksemaan ympäri sitä kauppaa.

Ne lapset lähtivät kotiin kun sitä äitiä ei koskaan löytynyt. Ne lapset eivät sitten enää lähteneet retkelle sinne kauppaan. Ne menivät retkelle niiden lastenhuoneen lattialle. Siellä lastenhuoneessa ei ollut yhtään sellaista koppia missä on se verho, mutta ei se haitannut.

.

Tunnettuja ihmisiä

2008-07-14T22:04:00.014+03:00

.

Tunnen naisen, joka ei uskalla liikkua viiden jälkeen iltapäivällä Helsingissä. Tunnen miehen, joka haluaa ajaa autolla aina vasenta kaistaa. Tunnen naisen, joka puhuu eri äänellä vieraiden läsnäollessa. Tunnen miehen, joka pyöräilee 280 km yhtä soittoa, koska hän ei välitä pysähtymisestä. Tunnen naisen, jonka mielestä kaikki tupakoitsijat ja pitkätukkaiset ovat epämääräisiä tyyppejä. Tunnen miehen joka ei anna lastensa kävellä paljain jaloin kotona. Tunnen naisen, joka ei ole koskaan pissannut kyykyssä. Tunnen miehen, jonka mielestä lumihiutaleet ovat naurettavia. Tunnen naisen, joka käyttää olkatoppauksia farkkujen alla, jotta hänen takamuksensa näyttäisi laadukkaammalta. Tunnen miehen, joka muistaa ulkoa kaikkien tuttaviensa kuolinpäivät saadakseen syyn soittaa kyseisinä päivinä eläville tuttavilleen. Tunnen naisen, joka huvipuiston törmäilyautoissa ei anna lapsen kääntää rattia. Tunnen miehen, jonka mielestä rakkaus on mielenkiintoinen projekti. Tunnen naisen, joka kirjaa kalenteriin etukäteen lapselle sopivan syntymäajan porrastaen hedelmöittymisensä neljän työtoverinsa kanssa, jota firman tulos ei laske sijaisjärjestelyistä. Tunnen miehen, joka ostaa tyttärellensä yksivuotis-lahjaksi Ferrarin. Tunnen naisen, joka tappaa iltaisin etanoita. Tunnen miehen, joka ei käytä suihkuaan, koska se on liian uusi keksintö. Tunnen naisen, jonka kukkaset tervehtivät tätä kääntymällä häneen päin. Tunnen miehen, joka on päättänyt olla tekemättä mitään; hän ei vastaa puhelimeen ja syö vain jäätelöä jos siltä tuntuu. Tunnen naisen, joka elää rakennustyömaalla saadakseen kotinsa pyörimään ympäristöä kunnoittavammin maaenergialla. Tunnen miehen, joka ei ole eläessään ostanut uusia kenkiä. Tunnen naisen, joka ei osaa teeskennellä. Tunnen miehen, joka on ostanut tuhansia kirjoja divareista, mutta jolla ei ole kotonaan kirjoja. Tunnen naisen, joka siirtelee sadesäällä kastematoja ja kotiloita asfaltilta turvaan. Tunnen miehen, joka menee ohikulkutien tuntemattomaan taloon, koska tulee tunne, että siellä tarvitaan ihmistä. Tunnen naisen, joka on antanut elämän yhdelletoista rikkirevitylle sielulle omien lastensa lisäksi. Tunnen miehen, joka sairastaa kunnolla ensimmäisen kerran 73-vuotiaana päättäen lopettaa siihen ja lähteä sen sijaan kylään.

Ikkunoita hiekassa

2008-07-13T23:15:00.002+03:00

.

Kuljen autiomaassa. Vaellan silmät hiekassa. On kuuma. Keskellä avaruutta näen puisen asumuksen. Se muistuttaa pientä pagodia.

Kurkistan oviaukosta. Näen miehen istumassa matolla. Hän hymyilee. Kehottaa käymään peremmälle. On rauhallista ja varjoisaa.

Mies haluaa näyttää jotakin. Hän liuttaa auki puisen ikkunaluukun. Katson näkymää ihmeestä ihastuneena. Edessäni avautuu leikkisä meri ja liitukalliopoukamat.

- Näet ikkunasta sen, mitä haluaisit olla, mies toteaa eteensä katsoen.

Sitten hän sulkee ikkunaluukun. Hän kääntyy ja avaa vastapäiseltä seinältä toisen ikkunan. Näen taas tutun äärettömän kuivan ja kuuman autiomaan.

- Näet ikkunasta sen, mitä luulet olevasi, mies sanoo ja sulkee ikkunan.

Kolmatta päätyikkunaa hän ei avaa.

Lähtiessäni mies sanoo:

- Tiedäthän, nuo näkemäsi maisemat olivat molemmat pelkkiä kangastuksia. Vain kolmannella ikkunalla on todellista merkitystä.

.

Äiti joka rakasti

2008-07-04T22:15:00.016+03:00

.

Oli kerran äiti, joka rakasti kahta tytärtänsä parhaansa mukaan. Se äiti rakasti tanssimista silloin kun ne tytöt nukkuivat. Se äiti rakasti nukkumista silloin kun ne tytöt söivät aamupalaa. Se äiti rakasti aamupalansyömistä silloin kuin ne tytöt olivat laittaneet pöydän koreaksi. Se äiti rakasti pöydän koreaksi laittamista silloin kun niille tuli vieraita. Niiden vieraiden mielestä se oli kerrassaan hieno äiti.

Eräänä päivänä se äiti joutui antamaan yhden tytön pois. Se äiti olisi halunnut antaa pois sen toisen tytön, mutta se joutuikin antamaan pois sen toisen. Siitä pois annetusta tytöstä tuli prinsessaballeriina, mutta se kuoli.

Siitä päivästä lähtien se jäljelle jäänyt tyttö alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Samana päivänä se äiti alkoi kutistua. Lopulta se jäljelle jäänyt tyttö oli niin iso, että sen pää osui kattoon ja sen täytyi muuttaa pois. Se äiti taas oli niin pieni, että se joutui muuttamaan kenkälaatikkoon.

Se äiti pelkäsi, että se muuttuisi kokonaan näkymättömäksi. Siksi se soitti puhelimella sieltä laatikosta sen tytön kotiin. Se äiti rakasti edelleen parhaansa mukaan. Se tyttökin rakasti sitä äitiä parhaansa mukaan. Se jaksoi aina kuunnella mitä sillä äidillä oli sanottavaa. Se äiti huusi aina sinne puhelimeen, kuinka ilkeä ja huono se tyttö oli. Silloin se äiti tunsi kasvavansa isommaksi ja se tyttö tunsi kutistuvansa. Siksi se äiti soitti tosi usein - kasvaakseen.

Eräänä päivänä se tyttö ei vastannut puhelimeen, kun se äiti soitti. Silloin se äiti kutistui niin, että se muuttui näkymättömäksi. Se katosi kokonaan. Jäljelle jäi vain kenkälaatikko ja puhelin.

Se äiti oli rakastanut sitä tyttöä parhaansa mukaan. Se tyttö oli rakastanut sitä äitiä parhaansa mukaan. Nyt niiden ei enää tarvinnut rakastaa parhaansa mukaan. Se tyttö säilöi sen rakkautensa pieneen hillopurkkiin ja kirjoitti päälle päiväyksen ja vei sen kellariin. Sinä päivänä siitä tytöstä tuli sopivankokoinen.

Vuosien päästä yksi tyttö löysi sen rakkauspurkin sieltä kellarista. Mutta siellä purkissa ei ollutkaan enää mitään vanhaa rakkautta, vaan gramofoni vuodelta 1898.

.

Muurahaisen valinta

2008-07-01T11:37:00.021+03:00

.
Eli kerran muurahainen, jota ei huvittanut yhtään ahkeroida. Päivät pitkät se esitti vain ahkeroivansa. Todellisuudessa se vain käveli ympäriinsä. Se ei haravoinut tuntosarvillaan maata vaan katseli avaraa taivasta. Välillä se nappasi silmälumeeksi neulasen olalleen. Ei se sitä koskaan kuitenkaan pesään kantanut. Heitti menemään sopivan tilaisuuden tullen.

Muut huomasivat pikku hiljaa tuon laiskurin elkeet. Muurahainen puhuteltiin ja se sai rangaistukseksi yövuoroja. Se ei kuitenkaan saapunut paikalle. Niin se tuomittiin vankilaan. Kirvakaan ei lotkauttanut korvaansa sen puolustuspuheenvuorolle siitä, että keko oli jo riittävän iso. Vankilan hoitaja ei kuitenkaan pitänyt muurahaisen lusimisasenteesta. Se oli liian hyväntuulinen. Niinpä se karkoitettiin pesästä.

Muurahainen siirtyi elelemään läheisen lammen rannalle. Se alkoi ajan kulukseen harrastaa surffausta kaarnanpalasilla. Muutaman päivän päästä se oli sulava osa aallokkoa. Välillä se huilasi ja heitti huulta vesikirppujen kanssa.

Muut muurahaiset vihasivat tuota lorvehtijaa syvästi. Ne mulkoilivat sen viiletystä laineilla rannalla raataessaan. Muutamat yrittivät jopa ampua sitä hiekanjyväsillä. Toiset taas laittoivat kiertämään siitä katkeranmakuisia huhuja. Se oli kuulemma vaarallinen ja kaikinpuolin sairas tyyppi. Onneksi eräs termiitti katkaisi huhuilta siivet kutsuessaan muurahaisen mukaan eläinsuhdeviikonloppuseminaariin. Siellä vallitsi avoin ilmapiiri ja muurahainen sai olla oma iloinen itsensä.

Vähitellen muurahainen sai rauhan myös lajitovereiltaan. Ne eivät enää välittäneet häiritä sen elämää. Tyytyivät vain kertomaan jälkeläisilleen opettavaisia tarinoita muurahaisen turman tiestä, jotta nämä ymmärtäisivät valita toisin.

Muutama alkoi kuitenkin puhua muurahaisesta hiljaa myös toiseen sävyyn. Jossain piireissä häntä alettiin suorastaan ihailla ja pitää sankarillisena hahmona. Puhuttiin, että se oli löytänyt muurahaisten todellisen olemuksen.

Eräänä päivänä muurahaispesästä irtaantui pieni ryhmä. Ne marssivat lammelle tapaamaan muurahaista ja kysyivät, voisiko tämä opettaa heille todellista elämää. Muurahainen totesi, että ei se muusta tiennyt kuin että teki sitä mitä huvitti. Käski ottamaan kaarnan alle ja nauttimaan aalloista.

Niin nämä muurahaiset pääsivät uuden elämän alkuun. Niistä tuntui uskomattomalta, että ne eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet taivasta, vaikka se oli koko ajan roikkunut siinä yläpuolella.

Eivät olleet nähneet koska eivät olleet osanneet katsoa.

Siitä lähtien melkein joka päivä lammelle ilmaantui lisää muurahaisia, jotka halusivat tehdä pesäeron kotipesään. Lopulta pesässä ahersi enää yksi muurahainen. Kaikki muut olivat liittyneet lammen osuuskuntaan.

Ainoa ahertava muurahainen oli jo vanha mutta edelleen voimissaan. Se ei hätkähtänyt pienistä. Se oli nähnyt monet pesänvalloitusyritykset. Huhuttiin, että se oli katsonut karhua silmiin ja onnistunut pelottamaan otson pelkällä katsellaan korpeen. Kun vanha muurahainen keräsi neulaskimppuja lammen rannalla, muut huutelivat sille omasta mielestään hauskoja sutkautuksia auringonoton lomassa. Niitä selvästi häiritsi, että vanha muurahainen jatkoi raatamista. Kerran vanha muurahainen yritettiin jopa väkisin kantaa kaarnalaudan päälle kokeilemaan surffausta, mutta se pääsi pinteestä, kun taapernaakkeli käynnisti juuri silloin ilmahyökkäyksen.

Vanha muurahainen jatkoi työtään välittämättä toisista. Se tunsi sarvissaan, että ilmassa oli talven tuntua. Pian koitti päivä, jolloin se vetäytyi keon uumeniin.

Ja niin talvi saapui. Lammen muurahaiset jäätyivät yhdellä viiman henkäyksellä lumirakeiden sisälle. Ne olivat pitäneet hauskaa loppuun asti. Tuuli järjesti niille kauniit hautajaiset heittämällä ne kevyesti ilmaan kohti taivaan avaruutta. Ne leijailivat hiljaa alas laskeutuen kuka minnekin talven valkoisuuteen.

Vanha murahainen nukkui pesässään pitkän talven. Se ei enää herännyt kevään tullen, vaan kuoli yksin valtavan elämäntyönsä uumeniin. Tyynellä mielellä se oli uneksinut heilurista, joka heilauttaisi sen takaisin toisten luo.

Lähdön hetken koittaessa sen viimeinen ajatus oli, että loppujen lopuksi ei ollut merkitystä oliko kuljettanut kortta vai kellunut kaarnalla.

.
.

Hyttysen leski

2008-07-01T11:28:00.007+03:00

.

Tänään hyttynen kihlasi minut.
Lupia kyselemättä pisti sormuksen vasempaan nimettömään.
Se turposi epäromanttisesti.
Liittomme oli lyhyt ja turmiollinen.
Intohimon tilalla loisti verenhimo.
Kuherruskuukausi oli pelkkää ininää.
Ystävät suosittelivat parisuhdeterapiaa.
Pidin parempana suoraa toimintaa.
Tein onnistuneen murhan.

.

Irtipäästämistä

2008-06-27T02:08:00.015+03:00

.

Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.

Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.

Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.

Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.

Irtipäästäminen on vaikeaa.

Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.

Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.

Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?

Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.

Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.

Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.

Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.

Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.

.

Potula

2008-06-18T19:28:00.010+03:00

.

Olipa kerran sininen huvila. Siellä asuivat Murmelimummo ja doobermanni. Mummo puhui enkeleille. Koira puhui ruotsia.

Aurinkoisina päivinä istuskeltiin omenapuutarhassa ja pestiin ikkunoita. Sadepäivinä luettiin kirjoja, poltettiin heliseviä kynttilöitä ja soitettiin vihreää flyygeliä. Aamuisin toivotettiin tervetulleiksi aurinko, apilat ja komeat sähkömiehet. Iltaisin kokoonnuttiin omenapuiden alle pitkän pöydän ääreen nauramaan ja laulamaan. Lettujen loisteessa soitettiin kitaraa ja iloittiin yhdessä.

Sellaiset, jotka eivät osanneet puhua toisilleen kauniisti, harjoittelivat tanssimalla toistensa kanssa radiojatsin säestyksellä.

Se oli onnellinen paikka. Se oli parantava paikka. Siellä oltiin potua. Se oli Potula.

Sateen saapuessa koitti kotiinlähdönaika. Peltojen keskellä kulkiessani loin viimeisen silmäyksen kukkulalla nököttävään siniseen huvilaan. Se näytti pieneltä nukketalolta. Portailla vilkuttivat Murmelimummo ja dobermanni.

.

Tyttö joka etsi

2008-06-13T15:00:00.003+03:00

.
Oli kerran tyttö, joka etsi jotakin.

Se kolusi huvipuistoja, hautausmaita ja lemmikkieläinkauppoja. Se tapasi komeita prinssejä, jotka kuljettivat sitä komeissa kärryissä.

Se tyttö oli etsiessään niin suloinen, että ne prinssit halusivat antaa sille kamalasti kaikkea, että se vihdoin löytäisi sen mitä se etsi. Se tyttö sai omenoita. Sitten se sai kultaa ja jalokiviä. Sitten se sai koiranpennun. Mutta ei se tyttö etsinyt mitään niistä.

Siinä kävi sitten niin, että ne kaikki prinssit antoivat sydämensä sille tytölle. Mutta ei se tyttö ollut niitäkään vailla. Niinpä se tyttö jatkoi matkaansa ja jäljelle jäi vain sydämettömiä prinssejä.

Lopulta se tyttö tajusi, ettei siitä etsimisestä ollut mitään hyötyä, kun sillä olikin jo se mitä se etsi. Sillä tytöllä oli kova ikävä ja se oli etsinyt siihen lääkettä ihan turhaan huvipuistoista, hautausmailta ja lemmikkieläinkaupoista. Se lääke oli ollut koko ajan sen tytön sydämessä.

Nyt se tyttö tapaa isäänsä joka päivä, vaikka se isä on kuollut. Niillä on treffit aina sen tytön sydämessä.

.

Keskustelua

2008-06-12T23:57:00.006+03:00

- Onko olemassa ehdotonta rakkautta?

- On. Kaikki aito rakkaus on sellaista.

- Miksi en ole löytänyt sitä?

- Et näe sitä, koska et luota sen olemassaoloon.

- Miten sen voi nähdä?

- Ehdottoman rakkauden löytää sellainen, joka osaa rakastaa itseään. Kun löytää rakkauden sisältään ei tarvitse etsiä sitä ulkopuolelta. Silloin voi rakastaa toisia pelkäämättä menettävänsä rakkautta. Silloin ei tarvitse kerjätä ja mielistellä, koska ihminen tuntee oman ehdottoman arvonsa. Silloin ei tarvitse hakea turvallisuutta illuusiosta.

- Miten opin rakastamaan ensin itseäni?

- Hiljaisuudessa. Antamalla todellisen minäsi näyttää, kuinka kaunis ja rakastettava olet. Vaientamalla valheellisen minän, joka yrittää saada sinut uskomaan vähäpätöisyyteen ja nöyryytykseen. Kaikkein vaikeinta on kuunnella omaa sisäistä totuuttaan ja olla rakentamatta mitään. Kohdata eikä kohkata.

Onnellisen miehen tarina

2008-06-08T22:40:00.009+03:00

.
Junassa käytävän toisella puolella istui mies. Hän näytti sellaiselta, joka on viettänyt elämänsä aikana öitä varmasti myös taivasalla. 60-vuotiaan silmissä asui pojanviikari.

Mies katseli minua aikansa ja alkoi sitten jutella. Ensimmäiseksi hän kertoi, kuinka onnellinen hän oli. Hän oli tavannut poikansa 40 vuoden tauon jälkeen. Mies oli tullut isäksi alaikäisenä ja Kekkosen luvalla joutunut naimisiin. Pian tie oli kuitenkin vienyt vankilaan. Hän oli murhannut ihmisen ja sai elinkautisen. Se oli ensimmäinen tuomio ja lisää seurasi. Poika oli jatkanut elämäänsä ilman isäänsä siitä lähtien.

Mies oli ajatellut vapauduttuaan, ettei uskaltaisi etsiä käsiinsä poikaansa, kun monenlaista oli tullut rikottua. Poika oli onneksi etsinyt isän, lähettänyt poste restante -osoitteeseen tälle puhelinnumeronsa ja pyytänyt ottamaan yhteyttä. Kuoren päällä oli lukenut isä/vaari. Mies oli samantien juossut puhelin koppiin. Se oli melkoinen puhelu. Se oli melkoinen poika. Poika oli antanut täysin anteeksi isän kaikki teot ja kunnioittanut tätä ihmisenä.

En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pojastaan niin vilpittömän onnellisena ja ylpeänä.

Miehen piti jäädä Malmilla pois, mutta hän halusi jatkaa jutustelua ja niin matkasimme Helsinkiin asti. Mies istui luvan kysyttyäni viereeni, ettei tarvitsisi huutaa toiselta puolelta käytävää.

Siinä lähellä silmiin katsoen mies kertoi, että hän ei katunut murhaa. Onnistuin unohtamaan pelkoni ja varautuneisuuteni, katsomaan silmiin ja kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Se ei ollut ihan helppoa. Miehen silmistä näki, että hän tunsi ihmiset ja luki silmistäni kaiken. Siinä sitten katselimme toisiamme.

Mies kertoi, että hänen tyttärensä oli kaikkina vuosina tehnyt leikekirjan isästään Alibi-lehden juttujen perusteilla. Juttuja riitti. Välillä hän kohteliaasti varmisti, että pysyin kärryillä hänen vankilaslangisissa jutuissaan.

Kysyin mieheltä, oliko hän koskaan ajatellut kirjoittaa kokemuksiaan. Hän kertoi seinien sisällä kirjoittaneensa nippuja. Tallessa olivat, mutta vain omille silmille. Ehkä jonain päivänä hän antaa ne lapsilleen perintönä.

Perillä mies olisi halunnut, että tapaisin hänen poikansa. Kerroin, että terassi kutsui. Näytin miehelle junan, jolla hän pääsisi takaisin Malmille ja sitten tuli sellainen olo, että täytyi laskea käsi tatuoidulle olkapäälle ja toivottaa hyvää elämää. Kiittää häntä elämäntarinasta. Seutulippu oli siitä halpa hinta.

Lähdin aseman vilinään. Mies huusi vielä iloisesti jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkutin vain ja katosin.
.

Minkä värisen pitäisi olla kylmälaukku?

2008-06-05T21:36:00.015+03:00

.
Kävelin ystäväni kanssa rannalla. Hän puhui siitä, millaista miestä hän etsii.

Listalla olivat seuraavat asiat:
1. Pitää olla samanlainen huumorintaju.
2. Ei kauhea jykevä.
3. Kiinnostunut puhallinsoittimista .
4. Akateemisesti koulutettu.

Sitten hän kysyi siinä ilta-auringon loisteessa sädehtivin silmin, minkälainen minun listani olisi. Öhisin jotain epämääräistä hyväksymisestä ruotoineen päivineen. Ystäväni jatkoi sulavasti, että hän ahdistuisi, jos mies olisi liian täydellinen. Tuntisi itsensä niin epätäydelliseksi. Takeltelin siihen jotain. Sitten ystäväni jatkoi huokauksen saattelemana, että kai se joku jostain vielä vastaan tulisi, kun jaksaisi odottaa.

Ystäväni televisio vetelee viimeisiään, mutta hän ei aio hankkia uutta, koska huumorintajuisella, ei-jykevällä puhallinsoittimista kiinnostuneella akateemikolla on kuitenkin näinä aikoina kotiteatteri. Hukkaanhan siinä menisi televisiohankinnat. Minua sekä hymyilytti että palelsi tämä kotiopettajattaren romaani päivitettynä nykyaikaan.

Minun oli vaikea osallistua vilpittömästi tähän keskusteluun. Ystäväni oli ihan tosissaan ja kuitenkin oli jotenkin vaikea sulattaa hänen mielipiteitänsä. Tiesin, ettei tässä tarvitse olla samaa mieltä ja tiesin, että ystävälläni oli täysi oikeus ajatuksiinsa. Ne tuntuivat vaan älyttömiltä ja lapsellisilta ja siksi oli vaikea sanoa mitään mutinaa suurempaa.

Mutta ystäväni tietää, mitä hakee. Hän ei ehkä jätä kauheasti tilaa spontaanisuudelle, mutta hän tietää. Koska hän tietää, hän todennäköisesti tekee myös jotain päästäkseen tavoitteeseensa. Ehkä hänellä pian on asiat niin kuin hän haluaa. Toivon niin. Vähän surullista on se, että ystäväni kokee, että hän ei voi olla alkuunkaan onnellinen, ennen kuin suunnitelma on toteutunut. Hänen elämänsä on pausella tai ainakin slowlla, kunnes mies on löytynyt. Sitten painetaan playta ja eletään onnellisina.

Itse en tiedä. No signal. Olen sikiönasteella kaikessa tällaisessa suunnittelussa. Ystäväni on visualisoinut jo kylmälaukun värinkin valmiiksi yhteisille kesälomareissuille. Minä en osaa laatia adjektiivilistaa tai CV-kriteerejä värikartoista puhumattakaan itselle saati toiselle. Outoa olisi, jos joku laatisi ne minulle valmiiksi. Mutta ehkä se on myös sopivaa, sopusointuisaa ja suloista jonkun mielestä.

Siinä kävellessämme yritin pistää kuvitusaivoni liikkeelle. Huomasin, että kuvitelmissa törmään aina yhteen tyyppiin. Se olen minä itse. Se on jotenkin tiellä. Seisoo kylmälaukun edessä. Pilaa auringonlaskut ja rosvopaistin valmistuksen.

Olen aina pitänyt kuvaajista, jotka ottavat kuvia niin, että eivät vaadi kuvattavia poseeraamaan idiootin näköisinä rivissä. Räpsivät vain huomaamatta ja myöhemmin paljastuu, että vangituksi tuli melkoisia hetkiä.

Ehkä se olisi minun ideaalini sen jonkin saapumisesta. Huomaamatta hiljaa kylmälaukku pensaan viereen. Hupsis tervetuloa.

Nainen joka teki

2008-06-05T21:34:00.002+03:00

.

Yksi nainen teki kovasti töitä.

Se teki niin kovasti töitä, että se sai kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat. Sillä naisella oli tosi kiire, mutta se oli kuitenkin tyytyväinen, kun sillä oli kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat.

Kerran sen naisen pomo sanoi, että se nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, että se saa palkinnoksi mitä vaan. Se nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, että se pyysi palkinnoksi lisää töitä. Se pomo tuli tosi iloiseksi.

Yhtenä päivänä se nainen joutui vahingossa torille. Se joutui siellä torilla vahingossa siihen nurkkaan, missä ihmiset myy pois vanhoja tavaroita. Yhdessä pöydässä oli myynnissä sen naisen vanha elämä. Se nainen osti sen koko pöydän eikä edes tinkinyt.

.

Työvoimailua

2008-06-02T23:13:00.008+03:00

.

Minä haluaisin saada sellaisen silmät kuin pikkulapsilla tai eläimillä. Ne katsovat, mutta eivät arvostele. Aikuisen katseessa on aina häivähdys varautuneisuutta, sen takana piilee arvio. Siksi kai vauvan silmissä on jotain niin ihmeellistä, että on pakko vain tuijottaa kun vauvan silmät jossain näkee.

Kävin tänään työkkärissä toista kertaa elämässäni. Viime käynnistä oli aikaa, mutta muistin että siellä menee aikaa. Otin hyvän kirjan mukaani. Menin paikalle heti aamu yhdeksältä ja jono ulottui jo silloin kerroksesta toiseen. Vuoden ruuhkaisin päivä kuulemma. Katselin huokailevia ihmisiä ja päätin olla huokailematta. Rupattelin jonossa lähelläni seisovien ihmisten kanssa. Meillä oli oikeastaan aika mukavaa. Aika kului jonossa yllättävän nopeasti. Puhuttiin tietysti säästä, pankkien vuoronumerosysteemistä, virkailijoiden kahvitauoista, koiran hankkimisesta ja kunnallisvaaleista.

Pääsin puolen tunnin päästä tiskille, josta saisin numeron, jolla jonottaisin seuraavalle luukulle. Kiitin virkailijaa heti alkuunsa sukkelasta palvelusta ja sanoin, että jonossa olimme kehuneet, kuinka mukavasti tämä sujui. Hän katsoi vähän pitkään, antoi vuoronumeron ja sitten - hän hymyili.

Sain vuoronumeroksi 127. Taululla luki joku yhdeksiköllä alkava numero. Odotustilassa oli ahdasta. Melkein kaikki paikat olivat täynnä. LÖysin istumapaikan yhden huokailevan tytön vierestä. Hän oli varmaan ensimmäistä kertaa, koska oli erehtynyt sopimaan tapaamisen puolen tunnin kuluttua naapurikaupunkiin. Yksi lapsi huusi täyttä kurkkua ja äiti oli voimaton. Tuntui mukavalta, että joku ei suostunut vain huokailemaan, vaan huusi täyttä kurkkua.

Luin kirjaani ja unohdin kokonaan missä olin. Yhtäkkiä oli vuoroni. Opastenuoli näytti väärään suuntaan, joten eksyin sokkeloisille käytäville. Kysyin apua yhdeltä luukulta ja ystävällinen virkailija ohjeisti minut eteenpäin. Pääsin toisen virkailijan luokse. Hymyilin hänelle ja katsoin silmiin kurkatakseni millainen ihminen siellä oli piilossa. Kerroin eksyneeni ja naureskelin toilailulleni. Kiitin nopeasta palvelusta. Virkalija katsoi minua hämmentyneenä, mutta sitten hänkin hymyili.

Asiakirjat täytettiin rennolla meiningillä. Printteri ei toiminut. Hän kertoi saaneensa ruuhkan takia siirron pariksi viikoksi tähän toimistoon. Juteltiin, miltä tuntuu olla töissä vieraassa paikassa ja ihmeteltiin printteriä. Kerroin että aulassa oli paljon huokailevia ihmisiä ja tuntui vähän hassulta lukea siellä keskellä kirjaa. Virkalija puhui asennoitumisesta ja ahdistuksesta. Siinä sitten puhuimme elämästä ja ihmisen tarpeista.

Printteriä ei saatu toimimaan, mutta eipä se haitannut. Saan postin kautta asiakirjan ja vien sen sitten toimistoon. Ei tarvitse sitten jonottaa, virkalija sanoi anteeksipyydellen ja jatkoi hieman vaivaantuneesti, että sopisiko minulle mennä istumaan tunniksi työnhakuluennolle. Kuuluisi ikään kuin pakettiin tässä systeemissä. Tottahan toki, sanoin. Virkailija hymyili, kun lupasin viittailla siellä ahkerasti.

Lähdin pois ja mennessäni toivotin voimia uudessa työyhteissössä ja kiitin mukavasta juttuhetkestä. Virkalija katsoi minua kauniisti silmiin. Hän näytti melkein pikkulapselta.

Nyt ajattelin lomailla ja työnhaku saa odottaa tovin.

.

Teipattu maailma

2008-05-29T20:19:00.011+03:00

.

Vedän maalarinteipin lattiaan. Toisessa päässä on ilo toisessa suru. Vedän toisen teipin lattiaan, niin että muodostuu risti. Sen toisessa päässä on pelko ja viha. Sitten pienet sielut sinkoilevat teipeillä. Kokeillaan, miltä tuntuu. Kesä ja jäätelö saa enemmistön iloiselle teipille. 20e lahjaksi samoin, mitä nyt muutaman mielestä se on niin vähän ettei ole syytä iloon vaan suruun. Mutta 10 senttiä lahjaksi saa kunnon ruuhkan iloiselle puolelle. Se on niin vähän, että kaikkien mielestä koomista. Voiko tulla iloisemmaksi todella vähäisestä kuin paljosta? Nähtävästi.

Kun jutellaan tulevaisuudesta, sinkoillaan jossain pelon ja vihan välimaastossa. Yksi seisoo keskipisteessä. Yksi on uskaltautunut ilon puolelle. Yrittää riipiä kasaan jotain myönteistä. Ristiriita halkaisee ristiä. Teipatut ristiinnaulitut sielut. Armo ja armottomuus taistelevat. Oikeassa elämässä armo on isojen ihmisten armoilla. Mutta ihan oikeassa elämässä se on meillä.

Mutta me jaoimme teipillä seisoen pahaa oloa. Löysimme yhteisen kielen. Löysimme aukon muurissa. Saimme hetkeksi ilmaa keuhkoihin. Puhkaisimme paiseen. Paljon jäi vielä raskasta mustaa, mutta jotain lähti pois. Teippasimme maailma eheämmäksi.

Kuin osoitukseksi voimistumisesta työpaikkani kiusattu ilmoittaa, että ei enää palaa. Saavat viritellä hiekkalaatikolla pommejaan ja astua niihin itse. Tunnen vapauden huumaa toisen puolesta. Vaikka haavat ovat syvällä, kahleet on katkaistu ja elämä on omissa käsissä.

Ehkä tästä kaikesta voimattomuudesta kumpuaa vielä jotain sellaista keveyttä ja iloa, mitä ei olisi voinut syntyä ilman synkkyyttä.

Teipattu maailma ei ole entisensä, mutta parempi kuin rujo ja rikkinäinen.

.

Muurahainen ylenantaa

2008-05-27T18:13:00.009+03:00

.

Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.

Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.

Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.

Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.

Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.

Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.

En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.

En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.

.

Neiti etsivä tule takaisin

2008-05-19T22:01:00.005+03:00

.
Haluaisin selvittää, mitä on pelko. Uskon, että minussa on paljon pelkoa. Sitä ei ihan heti huomaa. Olen semirohkea, reipastelija ja arjen pyörittäjä, joka pursuaa tarpeen vaatiessa sosiaalista vimmaa ja energiaa ja puhuu tuplanopeudella. Monen mielestä olen omillani seisova mielipiteilijä, joka on kaukana pelkurista. Se ei ole valhetta, mutta se jättää paljastamatta jotain olennaista. Kaiken tuon takana. Kaiken tuon takana on pelko. Olen pelkurireippailija.

SE naamioituu niin taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni. SE tulee esille yllättäen. Juuri kun luulen olevani maailmassa sydän auki, SE tulee. Viereeni istuu junassa pelottavan näköinen tyyppi ja tervehtii. Tervehdin takaisin, mutta jähmetyn pelosta. SE on taas siinä. Mitä tuo haluaa? Hui miltä se näyttää. Jähmetyn ennen kuin on mitään syytä. Hukkaan jotain.
Kulman takana toki voin sitten jutella jonkun toisen ventovieraan kanssa ystävällisesti, kun se näyttää vähän enemmän normilta. Silloin SE pysyy poissa.

Juuri kun olen töissä pitänyt sorretun puolta, kannustanut kahdenkesken ja uskonut toimivani rohkeasti ja reippaasti SE tulee taas. Minuutin päästä kokouksessa en saa suutani auki ihmettelemään, että mikä täällä mättää. Sopeudun ja hymyilen. Reipastelen. SE istuu siinä olkapäälläni.

Olen eri mieltä samalla tavalla ystäväni kanssa. Olo on turvallinen. Parannamme maailmaa. Olemme muka rohkeita tajunnan tuulettajia. Näemme uusin silmin. Ja naks SE tulee taas. Kun joku kolmas onkin eri mieltä eri tavalla meidän kanssamme. SE nauraa ja kyseenalaistaa arvoni.

Pelko rajoittaa. Pelko jäytää. Pelko pakottaa. Pelko tanssittaa. Raahaa lattialle, vaikkei haluaisi hynssätä sen kanssa mihinkään. Klisee pelon kohtaamisen terveellisyydestä pitänee paikkansa. Mutta missä se luuraa silloin kun olisi voimia mitellä. Kun ei olisi mattoa jalkojen alta vedettäväksi. Miksi SE tulee aina väärällä hetkellä?

SE leikkii kuurupiiloa. Luulen, että se on osa minua. Se on minulle rakas. Voiko sellaista, minkä luulee kuuluvan itseensä hävittää? Sehän on tuttu kaveri, jonka kanssa vaan leikitään. Vähän niin kuin pienen lapsen kanssa, joka menee keittiön pöydän alle ja huutaa kovaa korvan juuressa, että saa tulla. Sitten etsitään vähän sieltä täältä, ettei piilon helppous paljastuisi. Kun ei haluta heti kertoa, että tiedetään tiedetään.

Mutta kun kasvaa, se piiloleikki ei enää oikein nappaa. Tietää, ettei se ole todellista. Silloin alkaa pitää enemmän löytämisestä.

Minun pelkoni on tuossa vieressä. Se nauraa. Ja minä vain esitän etsiväni.

Taidan mennä kirjastoon ja lainata neiti etsivät kesälukemistoksi.

.

Antaa puiden puhua

2008-05-17T11:34:00.005+03:00

.
Lähdin aamulla kävelemään. Taivas oli korkealla ja ilma raikas. Otin pari juoksuaskelta, meinasin ottaa lisää ja alkaa suunnitella, että ainakin tuonne asti pinkaisen, mutta sitten ajattelin, että mikä pakko tässä on alkaa hosua. Eikö ihminen voi vaan jolkottaa ilman pulssinnostatusyrityksiä. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Tunsin itseni ryhdikkääksi savanni-ihmiseksi.

Päädyin istumaan keskelle metsää ja kuuntelemaan. Puut tuntuivat olevan puhetuulella. Ne olivat ystävällisiä puita. Siinä jykevinä seistessään ja korkeuksia kohti kurottaessaan tunsin kunnioitusta niitä kohtaan.

Muistin äitini puheen puista; ne ovat turvassa myrskyssä, koska ovat juuristaan kietoutuneet tukevasti toisiinsa. Onkohan puissa yksinäisiä toisiinsa kietoutumattomia, jotka luulevat pärjäävänsä omillaan, mutta pelkäävät jokaista tuulenpuuskaa, koska eivät voi luottaa pystyssä pysymiseen?

Palasin kotiin ja mietin, että olenko minä kietoutunut vai kietoutumaton. Yritän ehkä olla kietoutumaton, mutta todellisuudessa haluaisin olla kietoutunut. Osa suurempaa kokonaisuutta. Osa toisia. Osa toista. Todellisuudessa näin on jo, mutta hämään itseäni erillisyydelläni.

Sain eilen osakseni odottamatonta rakkautta. Se tuntui. Se lämmitti. Se yllätti. Se sai hetkeksi taas näkemään kirkkaasti kauneutta. Välillä tämä maailmankaikkeus tuntuu suloiselta murmeleiden temmellyskentältä.

Ihminen joka osaa katsoa ohi virheiden - omien tai toisten - osaa rakastaa.

.

Nainen joka etsi

2008-05-15T21:48:00.001+03:00

.

Yksi nainen käveli rannalla. Se kiersi venerantoja niin kuin pullonkerääjät ojia. Se nainen ei kerännyt pulloja se keräsi miehiä. Se oli sellainen miehen kierrättäjä. Se etsi itselleen uutta sopivanikäistä purjehtijamiestä. Panttina sillä oli yhdeksän ruokalajin päivälliset.
.

Taskussa sillä naisella oli kirje sen enkeliltä. Siinä kerrottiin, että sitä naistakin etsi joku. Sinä päivänä sitä naista ei löytänyt kukaan, mutta se nainen löysi sieltä rannalta valkoisen höyhenen. Jos sitä naista olisi seurannut kotiin, olisi nähnyt kuinka se pesi sen höyhenen untuvatakkishampoolla. Sitten se föönäsi sen kuivaksi eteisessä.

.
Seuraavana keväänä, jos olisi kulkenut sillä rannalla missä veneet eivät julista, olisi voinut nähdä sen naisen. Se seisoi veneessä ja tyhjensi jätesäiliötä. Veneen kyljessä luki Pikkumia. Joku paukutti kannen alla vasaraa. Se nainen oli löytänyt sen joka sitä etsi.

.

Tänään

2008-05-12T22:31:00.005+03:00

.

Tänään lapsi oppii, että kierrätä, sillä muuten maapallo räjähtää ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että aja varovasti pyörällä, koska muuten jää alle ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista poimia roska päivässä, kun muuten kaikki on roskaa ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että älä poimi maasta huumeruiskua, koska muuten sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että joku voi ampua sut koulussa ja silloin sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista tehdä läksyt, koska muuten aikuiset vihastuu ja sitten verisuoni naksahtaa niiden päässä katki ja siksi ne sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että varo tietokoneita, koska siellä asuu setiä, jotka houkuttelee puistoon ja sitten siellä kuolee.
Tänään lapsi oppii, että ei kukaan oikein tiedä, miksi täällä ollaan, koska jumalatkin on kai kuolleet aikaa sitten.
Tänään lapsi oppii, että oppiminen on kuolettavan tylsää.
Tänään lapsi oppii, että kuolee että jotta koska kuin kunnes mutta vaan siksi tai vaan sikä siksi sillä koska elämä
on yhtä kuin pelko

ja sitten kuolee.

.

Tyttö joka kesytti

2008-05-12T22:03:00.005+03:00

.

Yhdellä tytöllä oli tosi pitkä tukka. Se oli sellainen kullanvärinen niin kuin leijonanharja. Sillä tytöllä oli äiti, joka kampasi sen tytön tukan. Se äiti osasi laittaa sen tytön tukan tosi nätisti. Sitten kun se tyttö kulki kadulla niin sitä luultiin melkein prinsessaksi.

.
Sen tytön äiti oli tosi hauska ja se rakasti juhlimista. Sen tytön kotona oli tosi usein juhlia. Niihin se tyttö ei kutsunut sen kavereita, kun ne olivat sellaisia perhejuhlia. Niissä juhlissa se tyttö sai valvoa niin pitkään kun se halusi. Sitä tyttöä ei väsyttänyt ikinä.

.
Joskus kun siellä kotona ei ollut juhlia, se tyttö ja äiti katsoivat elokuvia. Sen tytön äiti oli tosi hauska, kun se rakasti tosi pelottavia elokuvia. Sitä tyttöä ei pelottanut ikinä.

.
Yhtenä päivänä se tyttö oli juhlinut niin paljon ja katsonut elokuvia niin paljon, että se ei enää jaksanut yhtään juhlia eikä katsoa. Se tyttö karkasi sirkukseen. Siitä tuli leijonankesyttäjä ja se ajoi tukan pois ja siitä tuli tosi kalju. Siitä tuli tosi kuuluisa, kun se oli niin taitava kesyttäjä ja tosi kalju.

.
Kerran sen äiti tuli sinne sirkukseen katsomaan kun se tyttö esiintyi. Vaikka se äiti oli tosi hauska, se ei tykännyt sirkuksesta. Kun muut hurrasivat ja taputtivat sille tytölle, se äiti vain itki.

.

Oppimisen riemua

2008-05-12T22:03:00.004+03:00

.

Minulta meni tänään mielenrauha.

Aamulla työystäväni täräytti, että hänen siskonsa kuolee ensi syksynä syöpään. Tämä työystävä on tämä työpaikan kiusattu. Äitenpäivä meni hänen äidiltään itkiessä. Iltapäivällä odotti kutsu pomon puhutteluun ja aiheena taas jotain mitätöntä, josta poikisi jonkin sortin savustusyritys. En osannut sanoa järkevää ja sitten meidän molempien pitikin jatkaa kiireesti matkaa. Työystäväni lähti katse tyynenä ja kirkkaana kuin kokenut mies sotaan. Puukoniskujen väisteleminen ei tuntuisi missään, kun oli muuta tärkeää mielessä.

Päivällä soitti ystävä, joka työskentelee opettajana tai siis nimike on hieman harhaanjohtava tarkemmin sanottuna: sosiaalityöntekijänä, turvaverkkona, kriisityöntekijänä, narkomaanien tappouhkausmaalitauluna, varaäitinä, terapeuttina, erityisopettajana, välittävänä ihmisenä… Mitä kaikkia nimiä sitä nyt onkaan matalapalkka-alaiselle kutsumuskansankynttilälle. Minulla on taipumusta liioitteluun, mutta äskeinen oli vähättelyä. Uransa aikana hän on saanut tuta vähän kaikenlaista. Siinä sivussa hän toki on myös motivoiva pedagogi, joka illat suunnittelee mielenkiintoisia kokonaisuuksia pilttien oppimisiloa tyydyttämään. Ja nyt en tarkoita mitään entisaikaista työkirjojen täyttöä, vaan hän todella suunnittelee ammentaen taiteesta, draamasta ja vaikka mistä. Toteuttaa luottamusprojekteja, juhlia, kiusaamista vastustavia kampanjoitaan... Sellaisia settejä, että olen todennut, että olisi tervetullutta meikäläisellekin… Totta kai hän on myös kunnon äiti, jolla riittää aikaa pienille pilteilleen sekä vaimo, joka auttaa miestä kestämään työstressiään.

Niin, ystävä soitti, että hänen luokkansa joka on kauniisti sanottuna ”haasteellinen” yhdistetään resurssipulan takia toisen luokan kanssa, joka on myös ”haasteellinen”. Tuloksena 33 oppilaan iloinen ryhmä, joka sijoittuu siis luokituksessa sarakkeeseen haasteellinen-haasteellinen. Tätä pakettia tarjottiin nyt siis ystävälleni vedoten hänen kutsumuksensa jalouteen ja siihen, että kaupungin tilanne on nyt tällainen eikä vaihtoehtoja ole.

Ystäväni on valinnan edessä; ottaako vastaan halpahymyisen kauppiaan tarjous, joka on siis suomeksi auto ilman pyöriä. Hän on tehnyt älyttömästi töitä jokaisen piltin eteen suoden näille aikaansa aamusta iltaan. Puheista päätellen hän ei juo välituntisin kahvia opehuoneessa eikä kaahaa kellon soidessa parkkipaikalta. Hän on läsnä. Hän osaa rakastaa lainalapsiaan. Nyt hänestä tuntuu kuitenkin, että hän ei enää jaksa. Hänestä tuntui, että vessanpytystä alas menee.
Niin menee. Uskon, että hän välittää itsestään niin paljon, että kieltäytyy tehtävästä. Toivon niin. Jo hänen perheensä takia. Virka menee alta, mutta uutta voi lähteä metsästämään. Hänellä on vapaus päättää, mutta niillä lapsilla ei. Ne saavat ensi vuonna sitten jonkun sijaisen – jonkun riittävän tietämättömän, joka erehtyy paikalle - pätevänä tai sitten ei. Sitten muistellaan vanhoja hyviä aikoja ja tehdään työkirjoja. En nimittäin jaksa uskoa, että ystäväni kaltaisia opettajia kasvaa puissa.

Maailman pitäisi olla sellainen, että lapsi oppii että tämä on ystävällismielinen maailmankaikkeus. Yhdessä koulussa yhdet lapset ovat kuulemma niin ahtaalla, että ne protestoivat aikuisten vallankäyttöä vastaan syömällä niin vähän, että niitä aikuisia ärsyttää. Yksi riisi lautaselle. Sä et mua määrää.

Muistuttaa erästä vankileiriä tuolla jossain…

.

Poika joka hyppäsi

2008-05-09T04:00:00.004+03:00

Oli kerran poika jonka isä oli aurinko. Se isä oli niin iso aurinko, että se pimensi sen pojan talon. Sitä poikaa se vähän ahdisti ja siksi se hyppäsi asumaan tietokoneeseen. Sinne se aurinko ei päässyt, koska se tietokoneen lasi pysäytti ne säteet.

Siellä tietokoneessa se poika tapasi pienen kömpelön tytön. Se tyttö oli tosi pieni ja tosi kömpelö. Sillä oli punaiset trikoot ja pömppömaha. Se poika alkoi rakastaa sitä tyttöä. Niin se tyttökin alkoi sitä poikaa, mutta se oli salaisuus, josta ei puhuttu. Ja jos jostain ei puhuta ollenkaan se joku muuttuu näkymättömäksi. Niin kävi sen pojan ja tytön rakkaudelle.

.Yhtenä päivänä se poika tuli pois sieltä tietokoneesta. Se sanoi isällensä että se lähtee teatteriin. Sinä päivänä aurinko oli niin pieni, että se mahtui juomalasiin. Siitä pojasta tuli tosi kiltti valomies sinne teatteriin.

Se pieni kömpelö tyttö katosi jonnekin. Sen nimi oli Giselle. Mutta sitten yhtenä päivänä se poika ja se Giselle tapasivat mansikkamaalla. Kummallakin oli selkä vähän kipeä. Ne lähtivät jonnekin kuuntelemaan isoa orkesteria.

Neljä veljeä tänne kiitos

2008-05-05T19:41:00.002+03:00

.

Olen veljetön ja viime aikoina olen alkanut kaivata siskojen seuraksi veljiä. Korvikkeeksi olen löytänyt YLE X:n miesjuontajat, joiden häsellystä kuunnellessa tulee vähän semmoinen olo, että eläköön veljeys. Pääsääntöisesti en voi sietää mitään puheen porinaa muilta radiokanavilta, mutta X-veljeni ovat poikkeus, joita vaalin työmatkoillani. He eivät jostain syystä ärsytä, vaikka puhuvat tuplanopeudella ja säheltävät sylki roiskuen. Se on sellaista velimäistä vaan.

Kuulin, että Balilla on toisin. Siellä ei tarvitse etsiä korvikeveljiä radiosta. Balilla jokainen saa neljä veljeä syntyessään. Itse asiassa ne neljä veljeä ovat läsnä jo lapsen ollessa kohdussa. Niitä edustavat napanuora, lapsivesi, istukka ja jokin neljäs mömmö, mitä nyt en muista. Kun lapsonen syntyy nuo haudataan oven eteen ja siinä on sitten veljesten pyhä paikka. Heti kun lapsi on kykenevä ymmärtämään puhetta hänelle kerrotaan, että hänellä on neljä näkymätöntä veljeä, jotka suojelevat häntä läpi elämän. Aika kiva ymmärtää maailmasta tuollainen asia ensimmäisenä, jonkun superitsenäistävän potallakäymiskäytöskoulun sijaan. Ne veljet ovat aina siinä lähellä ja kuulevat, jos niitä kutsuu. Öisin ne vartioivat lapsen unta. Kun kuolee, veljet saattavat sielun matkallaan eteenpäin. Neljä veljeä ovat valioliigaa, sillä jokainen niistä edustaa jotakin tärkeää asiaa maailmassa; ystävyyttä, viisautta, voimaa ja runoutta.

Ajattelin, että ei kai tässä ole vielä myöhästä saada ainakin pari veljeä. Ei kai systeemi voi olla noin balisidonnainen. Nyt minulla on neljä veljeä. Niiden nimet ovat Aatami, Jooseppi, Eliah-Elixir ja Kaiko. Jostain syystä nimiin tuli rutkasti raamatullista kumua. Mutta toisaalta ei kait Mika, Heikki ja Kimi olisi kuullostaneet oikeilta näkymättömiltä veljiltä. Runoveljeni on japanilaishenkisesti Kaiko.

No niin nyt voin sitten viettää laatuaikaa veljieni kanssa ja kävellä pimeillä kujilla huolettomasti.

.